Ævintýr | maagin morsian

Palannut (luku 76)

A/N: Moikka, mukavaa uutta vuotta ja suurkiitos kaikista viime luvun saamista äänistä ja kommenteista, ne ovat piristäneet arkeani jälleen todella paljon! ❤

Valitettavasti joudun taas kerran kertomaan, että jaoin luvun kahteen osaan, eli Alisan perhekuvioita käsitellään sekä tässä että seuraavassa luvussa. Kokonaisuudesta olisi muuten tullut turhan pitkä. Olen kuitenkin kirjoittanut seuraavan osuuden melkein valmiiksi, ja ellei mitään ihmeellistä tapahdu, julkaisen sen myös tammikuun aikana.

Olen todella iloinen ja otettu voidessani jälleen kertoa, että Valvesta on piirretty tässä välissä kaunis uusi fanitaide. Kiitos artistille! Se sekä muut fanitaiteet ja ylipäätään kirjoituskuulumiset löytyvät Instagramini (raadelmantarinat) puolelta. Olen nyt koettanut hiukan aktivoitua siellä päivittelyn suhteen. :)

**

Malva pitelee kädestäni kiinni koko matkan kotiin.

Tunnen villalapasen läpi hänen sormiensa lujan puristuksen. On kuin hän pelkäisi minun katoavan, jos hän päästää hetkeksikään irti. Rehellisesti sanottuna en ole varma, pysyisinkö pystyssä ilman pikkusiskoni tukea. Liikkumiseni lumisella tiellä on hidasta ja vaikeaa, kuin kulkisin raskaan virran poikki. Malvan käden lämpö varmistaa, etten horju.

Toisella kädellään Malva vetää perässään pientä kelkkaa, johon hän on kerännyt metsän reunasta oksia ja risuja tulisijassa poltettavaksi. Se oli ennen minun tehtäväni. Kun sanoin, että voisin kuljettaa kelkkaa Malvan puolesta, hän oli luonut minuun pitkän katseen ja vastannut vain:

"Et voi hyvin. Jaksan kyllä."

Ymmärsin, ettei hän tarkoittanut pelkästään itkuisia kasvojani tai kämmentäni peittävää sidettä. Oli ollut mahdotonta väittää vastaan.

Kun saavumme kylään, se on yllättävän hiljainen. Kyläläisten sijasta näen ainoastaan jälkiä heistä, ovenpieleen nojaavia lapioita ja kengänpainaumia lumessa. Vasaran pauke kuuluu yhä, mutta jostakin tallien perältä. Kaikki ovat kai tekemässä toisaalla aamupäivän askareitaan: lämmittämässä tulisijoja, valmistelemassa päivällistä. Kylätalon edustalle on koottu lyhtyjä ja havuseppeleitä pian koittavaa talvipäivänseisauksen juhlaa varten.

Lähistöltä kantautuu puhetta. En huomaa ketään, mutta nykäisen silti talvikaavun hupun paremmin kasvojeni peitoksi. Tarina. Tarvitsenko minä itselleni tarinan? Yritän muistella hetkiä ennen saapumistani, mutta se sattuu liikaa.

Markkinapäivästä keskustelevat äänet voimistuvat, ja Malva seisahtuu kesken askeleen. Näen hänen vilkaisevan minua. Ennen kuin ehdin kysyä, hän kääntää suuntamme kylän vaatimattoman päätien sijasta lumen peittämälle oikopolulle, joka kiertää talojen takaa. Kelkkaa on sitä kautta hankalampi vetää mukana, mutta ketään kyläläistä ei tule vastaan. Ei ketään, joka saattaisi esittää hankalia kysymyksiä maagin morsiamen äkillisestä paluusta.

"Ollaan kohta perillä", Malva kertoo minulle, aivan kuin olisin ehtinyt unohtaa kuukausien kuluessa reitin.

Yläpuolellamme taivaalla lentää harakka. Pääni kohoaa tumman hahmon suuntaan. Lintu laskeutuu läheisen kuusen latvaan ja alkaa sukia sulkapeitettään. Se muistuttaa minua kalvaslinnan korpeista. Mitä niille oikein tapahtuu nyt, Hiilelle ja Kaarneelle ja muille? Jos niiden isäntä –

Vaarallinen ajatus katkeaa kesken, kun metsän hämärä koskettaa ihoani.

Pysähdyn niin äkkinäisesti, että Malvan ote kädestäni on kirvota. Sydämenlyöntieni rytmi kompuroi. Päivänvalo ei ole vielä haihtunut, ja silti tunne hämärästä on vahva, kuin merkki. Se ei ole pelkkä kaiku, jäänne jostakin. Sen verran minä tiedän.