Ævintýr | maagin morsian

Suonoita (osa 21)

A/N: Heissan, ihmiset, ja kiitos taas mielettömän paljon kommenteista, äänestämisestä sun muista huomionosoituksista! Tuntuu, että näiden parin kuukauden aikana Ævintýrin pariin on löytänyt paljon uusia lukijoita, ja esmes lukuja on äänestetty ihanan ahkerasti - puhumattakaan viime lukuun tulleiden kommenttien paljoudesta! Kiitos, kiitos, kiitos! Ja anteeksi, että tässä luvussa kesti, olen tuskaillut kirjoittamisen kanssa aika paljon viime aikoina. Kertokaahan taas, mitä tykkäätte.

**

Olen kokenut tämän pakahduttavan läheisyyden ennenkin, siirtoloitsun takia.

Tiedän, miltä Valven käsivarret tuntuvat ympärilläni, muistan niiden lämmön - muistan, millaista oli olla painautuneena kiinni häneen muun kadotessa. Maagin taikuus oli kulkenut lävitseni tummahehkuisena energiavirtana, sitonut minut osaksi häntä tavalla, joka sai henkeni salpautumaan. Vaikka mielikuvani varsinaisesta loitsusta ovat hataria, tiedän, että koko sin­ä aikana hän ei hellittänyt otettaan minusta. Ilman taikuuttakin minun pitäisi ymmärtää, mitä odottaa.

Tämä ei kuitenkaan ole sama asia.

Valve pitelee minua sylissään tavalla, jota en ole kokenut koskaan ennen: epätoivoisesti, vetäen minua aina vain lähemmäs itseään, yrittäen sulkea pienimmänkin tyhjän tilan välistämme. Maagin kädet ovat kietoutuneet selkäni taakse otteeseen, joka on samaan aikaan sekä luja että lempeä, varovainen. Aivan kuin Valve pelkäisi rikkovansa minusta jotakin, muttei samaan aikaan voi itselleen, tälle syleilylle, mitään: hänen on saatava tuntea minun olevan ehjä.

Taikuus on hänessä läsnä, kuten aina. Hämmennyksenikin lävitse voin aistia rippeitä jonkinlaisesta loitsusta - ja silti se vaikuttaa juuri nyt oudon kaukaiselta. Paljon voimakkaampi on tuntemus Valven kehosta omaani vasten, hengityksestä, joka painautuu lämpimänä niskaani. Hänen käsistään koskettamassa selkääni. Se sulkee hetkeksi pois kaiken muun, jopa yliluonnollisuuden.

Vedän värähtäen henkeä. Sen sijaan, että yrittäisin estellä, päästä soveliaamman välimatkan päähän, minä huomaan nojautuvani lähemmäs. Kiiran kohtaaminen on kaikesta huolimatta sisälläni avoin haava, jonka ajatteleminen täyttää minut ahdistuksensekaisella väsymyksellä. Valvesta huokuu turva, lohtu, jota tajuan tarvitsevani sillä hetkellä enemmän kuin mitään.

Siksi painan poskeni vasten maagin rintakehää, annan hänen kannatella käsivarsillaan minua ja hiljalleen haihtuvaa pelkoani.

"Olen pahoillani", kuulen Valven sanovan hiuksiini karhealla äänellä. Silmänräpäyksen verran en ole varma, mitä hän pyytää anteeksi - syleilyäkö? Ennen kuin ehdin reagoida millään tavoin, hän ottaa askeleen taaksepäin voidakseen tarkastella kunnolla kasvojani. Maagin omat kasvot ovat huolesta kireät, mutta myös aavistuksen uupuneet: äkillinen ponnistelu on väsyttänyt häntä.

"En päässyt paikalle heti, koska minun oli vahvistettava suojaloitsuja linnan ympärillä. Varmistettava, ettei Kiira pääsisi sisäänkäyntiä pidemmälle, uhkaamaan sinua mitenkään..."

Valven katse viivähtää hänen puhuessaan kaulallani, kohdassa, jota noita tavoitteli taikuudellaan. Harmaiden silmien ilme muuttuu synkäksi kuin myrskyä enteilevä taivas. Hän pitää seuraavan kysymyksensä tyynenä vain vaivoin:

"Ei kai hän siitä huolimatta vahingoittanut sinua?"

Minä äännähdän kieltävästi, yrittäen olla muistamatta, kuinka nälkäiset kuiskaukset tanssivat pulssini yllä. "En usko, että Kiira olisi voinut tehdä minulle mitään." Ei, vaikka olisi ehkä halunnutkin. "Hän sanoi olevansa sisartensa asialla. Se ilmeisesti velvoitti häntä jotenkin."