Ævintýr | maagin morsian

Salaisuuksia (osa 37)

A/N: Heissan! Kiitos jälleen hirmuisesti äänestämisestä ja ihanista kommenteistanne, ne kannustavat aina todella paljon jatkamaan. <3 Toivottavasti pidätte tästä luvusta! Wattpadin kanssa oli taas häikkää, mutta jospa se julkaisee tämän silti...

**

Odotan kohtaavani jotakin synkkää ja kolkkoa, mutta helpotuksekseni reitti Agnesin työpajalle onkin lyhtyjen valaisema. Niiden loisteessa näen, että portaikko vaikuttaa jatkuvan kauas, paljon pidemmälle kuin alun perin kuvittelin. Sammal ei päästä missään vaiheessa otettaan askelmista. Se vain vahvistaa tunnettani siitä, että mökki ja metsä ovat pohjimmiltaan yhtä ja samaa.

Minä kuljen seinien viertä, lähellä valoa, muutaman askeleen jäljessä Agnesista. Noita hyräilee edelläni epävireisesti jotakin sävelmää. Melodia on minulle etäisen tuttu, kuin jokin kauan sitten kuulemani lastenlaulu, mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta kysyä sen nimeä. Nyt kun olen hänen kanssaan kaksin, oloni on vaistomaisesti valpas ja hiukan varautunut.

Lopulta olemme perillä: portaikko päättyy oveen, jonka Agnes avaa taikuudellaan. Hän tekee sen niin nopeasti, ettei minulle jää aikaa kiinnittää huomiota noidan loitsun yksityiskohtiin. Se on kuin yrittäisi saada otetta ohitse kulkevasta tuulesta.

Agnes vilkaisee suuntaani. Aiempi virnistys ei vaikuta kadonneen hänen kasvoiltaan koko aikana.

"Tervetuloa työpajaani, tyttö. Ole hyvä äläkä koske mihinkään, ellen sano toisin."

Kohteliaasta sävystä huolimatta noidan sanoissa on selvä varoitus.

Siitä ei ole huolta, ajattelen hiukan kuivasti kävellessäni Agnesin perässä kellarihuoneeseen. Paikkana se on yllättävän suuri, mutta vaikuttaa ahtaalta. Yläkerrastakin tutut taikuuden esineet peittävät seinien hyllyjä tavalla, joka on hyvin lähellä kaaosta - eikä silti kuitenkaan aivan. Arvelen Agnesin tietävän täsmällisen tarkasti, mitä missäkin on.

Huoneen keskellä oleva pöytä on täysin paljas tavaroista. Agnes laskee medaljongin ja veitsen sille miltei hajamielisesti, vihreän katseen kulkiessa täysillä hyllyriveillä. En voi olla miettimättä, mitä noita saattaisi tarvita loitsun luomisen avuksi.

"Kumman krafjan aiot tehdä ensin?" kysyn hetken epäröityäni.

"Hmm?" Agnes katsahtaa minua syrjäsilmällä. "Loitsun veistä varten. Sen muoto on siirtoloitsua vaivalloisempi."

Räpäytän silmiäni: en odottanut saavani niin rehellistä vastausta. Agnes vaikuttaa kuitenkin uppoutuneen tehtäväänsä, eikä kiinnitä huomiota reaktiooni. Hän siirtyy ottamaan jotakin hyllystä, lasipullon, jonka sisällä on tummaa nestettä, ja palaa pöydän luo. Noidan avatessa korkin luokseni kiirii pistävä, minulle vieras haju.

En voi olla kysymättä:

"Mitä se oikein on?"

"Noidan taikajuomaa, tietenkin." Agnesin ääneen on palannut yläkerrasta tuttu lähes pahanilkinen sointi. "Millä muulla minä loisin loitsujani?"

Rypistän otsaani. "Vaikea kuvitella, että tarvitsisit mitään oman taikuutesi lisäksi."

Kadun vastaustani samalla hetkellä, kun lausun sen. Agnes kohottaa kulmiaan ja kaataa sitten veitselleni pullosta muutaman tumman pisaran. Ne jäävät kiiltämään terälle kuin mikä tahansa tavallinen neste.

"Olet siinä varsin taitava, etkö olekin? Loitsujen ja taikuuden aistimisessa", Agnes lisää nähdessään, etten ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. "Tavallisesti moinen kyky kehittyy kunnolla vasta oman taikuuden käytön myötä. Silti sinä nuuhkit jatkuvasti ilmaa muiden taikuuden varalta."