Ævintýr | maagin morsian

Närri (osa 8)

A/N: Heissan, tässäpä olisi uusi luku! Kiitos jälleen ihan mielettömistä äänistä ja kommenteista - sanat eivät riitä kertomaan, kuinka iloiseksi ne ovat minut tehneet! Tämä on itselleni hirmu tärkeä tarina, joten on ollut ihana huomata, että joku muukin on siitä pitänyt. Kiitos, en olisi saanut tätä lukua kirjoitettua näinkään nopeasti (minun mittapuullani, heh) ilman kannustustanne! ♥ Kertokaa toki jatkossakin, mitä mieltä olette, ja äänet ovat myös aina mukava yllätys - mikäli teksti sen mielestänne ansaitsee, tietenkin! Yritän jatkossa julkaista ainakin luvun kuukaudessa.

**

Kiiran ja korppien jälkeen seuraa joukko hiljaisia päiviä. Minä ajaudun nopeasti takaisin tuttuihin rutiineihin, niihin, jotka muodostivat arkeni kalvaslinnassa ennen noidan kohtaamista: hetket kirjastossa, keittiö, puutarha. Kaaoksen jälkeen pysähtyneisyys tuntuu jälleen melkein tervetulleelta.

Mikäli näen painajaisia Kiirasta, en muista niitä enää herättyäni. Myös kynsien jäljet ihollani haalistuvat, muuttuvat lopulta arviksi. Olkapääni ei ole sen myötä erityisen kaunis näky, mutten jaksa juurikaan surra asiaa. Tärkeämpää on, että pystyn liikuttamaan kättäni tuntematta kipua.

Aika kulkee linnassa eteenpäin vaivihkaa. Olisi helppoa väittää, että kaikki on kuin ennen – eikä kuitenkaan ole.

Saapuessani aamuisin puutarhaan en löydä yrtti- ja kukkapenkeistä ainuttakaan rikkaruohoa. Ne on kitketty huolellisesti ennen tuloani, aivan kuten on myös varmistettu, ettei huolekseni ole jäänyt tehdä liian raskaita töitä. En onnistu koskaan näkemään Valvea puutarhassa, mutta on päiviä, jolloin korpit kaartelevat pihamaan yllä. Minusta tuntuu, että ne pitävät minua silmällä hänen puolestaan.

Vaikka Valve on edelleen kiireinen, hän ei ole yhtä paljon poissa. Toisinaan hän käy keittiössä tiedustelemassa Eddalta ja minulta, mitä haluaisimme hänen tuovan matkoiltaan. Kun mainitsen ääneen metsämansikoista, joita on vaikea löytää täältäpäin, Valve toimittaa niitä kalvaslinnaan vuorokauden sisällä. Punaisten marjojen makeus viipyy kielelläni monta päivää.

Aina välillä kohtaamme toisemme myös kirjastossa. Valve on paikalla yleensä iltahämärän aikaan, selailemassa kirjoja, joita aika on naarmuttanut niin pahasti, etten minä ole tohtinut missään vaiheessa koskea niihin. Me viivymme vaiti omissa nurkkauksissamme, puhumme vain harvoin.

Haluan silti ajatella, että välillämme oleva hiljaisuus on vähemmän painostavaa kuin aikaisemmin.

**

Kalvaslinnan kesä on erilainen kuin kotona. Se saapuu linnaa kiertävän metsän ylle hitaasti, ja aiempaa valoisammat, lämpimät hetket tuntuvat kestävän vain silmänräpäyksen verran. Puutarhassa aurinko paistaa aivan kuten ennenkin, mutta muualla sitä hädin tuskin huomaa.

Pääskysten sijasta minua tervehtii ainoastaan korppien tummanpuhuva raakunta kulkiessani kalvaslinnaa reunustavien puiden katveessa. Linnut tuntuvat tänään tavallistakin levottomimmilta: ne ovat seuranneet minua tiiviisti huomattuaan, että poikkesin perinteiseltä, puutarhaan vievältä reitiltäni.

"Ei tarvitse huolehtia", minä sanon taivaalle. "Isäntänne tietää tästä kyllä – en ole aikeissa karata tai mitään."

Korpit kaartelevat kannoillani sanoistani välittämättä. Olen kiertämässä linnan maita Eddan puolesta, varmistamassa, että kaikki on metsän rajalla kuten pitääkin. Valven suojaloitsun ansiosta se on pelkkä harmiton rutiini, ja silti tervetullutta vaihtelua siihen, mitä yleensä linnassa teen.

Ehkä se on kalpea kesä, joka on tehnyt minusta aiempaa levottomamman: elämäni rajat ovat alkaneet yhtäkkiä tuntua kovin ahtailta. Malva ja äiti ja pitkät työntäyteiset päivät sadonkorjuun aikaan häilyvät lakkaamatta mielessäni, tapa jolla auringon lämpö viipyi iltaisin iholla.