Ævintýr | maagin morsian

Pelko (osa 41)

A/N: Heimoi, kiitos jälleen hirmuisesti kommenteista ja äänestämisestä! <3 Vähän jännittää, mitä mieltä olette tästä luvusta. Toivottavasti tykkäätte!

**

"En ole varma, milloin palaan."

Minä opin hyvin nopeasti inhoamaan niitä viittä pientä sanaa.

Valve on poissa kalvaslinnasta enemmän kuin koskaan. Näen häntä ainoastaan aamupäivien oppitunneilla, jotka ovat näennäisesti tavalliseen tapaan ja silti erilaisia. Valve valvoo lukemistani ja kirjoittamistani kuten ennenkin, kertoo minulle vähän kerrallaan maagien taikuudesta. Hän tekee sen kuitenkin äärimmäisen muodollisesti ja on aina jälkeenpäin kiireinen, aina lähdössä jonnekin. Usein ehdin hädin tuskin hyvästellä hänet.

Eddan mukaan syksy on maagintehtävien suhteen kiireistä aikaa, mutta huomaan, ettei hänkään usko täysin sanoihinsa. Valve käyttäytyy lähes samalla tavalla kuin silloin, kun saavuin kalvaslinnaan. Syystä tai toisesta hän ei halua nähdä minua oppituntiemme ulkopuolella.

Myös pehmeys hänen katseessaan vaikuttaa tyystin kadonneen. On kuin etäisyys olisi loitsu, jonka hän on langettanut väliimme.

Sillä ei pitäisi olla merkitystä. Minun pitäisi ajatella, ettei sillä ole väliä. Kalvaslinna on hyvä paikka asua: lämmin jopa syyssateiden aikaan, eikä ruoasta tai rahasta tarvitse murehtia. Edistyn opinnoissani ja saan tietää lisää taikuudesta. Kaukana kotona äiti ja Malva voivat Valven ansiosta hyvin, lähtöni aiheuttamasta surustakin huolimatta. Se kaikki on paljon enemmän kuin mitä kuvittelin Seremoniasta alun perin saavani.

Silti oloni on enemmän kurja kuin tyytyväinen. Ihoni alla viipyy hyinen kylmä, jota en saa katoamaan edes keittiön tulisijan ääressä. Kunpa Valve ei olisi ollut minulle koskaan ystävällinen. Ehkä siten hänen jatkuva poissaolonsa ei sattuisi niin paljon - etäisyys hänen silmissään aina, kun katson häntä.

Olen alkanut nähdä unia. Toisissa Valve on korpinsulista tehtyyn kaapuun pukeutunut muukalainen, jota en yrityksistäni huolimatta kykene koskaan tavoittamaan. Toisissa hiukseni ovat auki ja Valve kumartunut lähemmäs minua kuin koskaan ennen, hänen huulensa painautuneena kaulalleni.

Herään molempien jäljiltä hengitys juuttuneena kurkkuun, sydän täynnä jotakin levotonta ja samaan aikaan tyhjää. En tiedä, kumpaa unta vihaan enemmän.

On myös taikuuteni, hiljaisen tasainen rytmi muun sisälläni vallitsevan kaaoksen keskellä. Valonhäivät havahtuvat tanssimaan kämmenilleni usein Valvea koskevien unien jälkeen, tiheiden sydämenlyöntieni herättäminä. Yön tummuudessa kalpea hehku korostuu entisestään.

Asia ei ahdista minua enää niin paljon kuin alkuaikoina. Valven oppituntien ansiosta ymmärrän juuretonta taikuuttani hiukan paremmin, sen vaihtelevia virtauksia. Niin arvaamattomalta kuin taikuus sisälläni toisinaan vaikuttaa, tiedän, ettei se halua vahingoittaa minua.

On hetkiä, jolloin valon ja hiljaisuuden tuntu on suorastaan lohdullinen. Kuuntelen sen liikehdintää suljetuin silmin syysöiden loputtomassa pimeässä ja yritän väittää itselleni, että se on taikuus eikä alakulo, joka pitää minut hereillä tunnista toiseen.

Etten ole todellisuudessa lainkaan yksinäinen.

**

Sateen väsymätön ropina kantautuu kohisevana kaikuna kirjaston vaitonaisuuden keskelle. Minä istun jo tutuksi tulleessa nurkkauksessani, käyn läpi niin Valven nuorena tekemiä merkintöjä kuin muitakin kirjoituksia. Kuvien sijasta pidän katseeni itsepintaisesti tekstiä täynnä oleville riveillä, vaikka luen edelleen kovin hitaasti.

Auringonvalo ei ole näyttäytynyt kalvaslinnan pihamaalla pitkään aikaan. Ehkä minä sen takia olen alkanut viettää niin ison osan vapaa-ajastani Valven kirjojen luona, jopa oppituntien jälkeen. Silloin kun en lue, autan Eddaa linnan askareissa. Kiireiset tunnit pitävät poissa kaiken ylimääräisen, kysymykset, joita en halua pysähtyä pohtimaan.