Ævintýr | maagin morsian

Valinta (osa 52)

Valve vaikenee, kuin hän ei yrityksistään huolimatta löytäisi sisältään enempää sanoja. Uupumus lipuu varjona hänen kasvoilleen. Minulla on tunne kuin hän olisi antanut minun katsoa sydämeensä, sen varjeltuimpiin salaisuuksiin. Sellaisiin, joista hän on antanut jopa itsensä olla vain puoliksi tietoinen.

Aina tähän asti. Vahvuutesi, hyvyytesi. Sinun arvoisesi. On vaikea hengittää. Entä jos tämä on sittenkin pelkkä uni? Ehkä minä herään aivan pian omasta sängystäni tavalliseen aamuun, todellisuuteen, jossa en tiedä Valven tunteista mitään. Uskoisin siihen kuulemaani helpommin.

Hetken epäröinnin jälkeen otan askeleen lähemmäs, toisen, kunnes seison aivan Valven edessä. Kohottaessani katseeni näen, että uupuneenakaan hänen ilmeensä ei ole muuttunut. Ulkoilman kylmä on kaikonnut minusta jo kauan sitten, ja sen tilalla on itsepintaista lämpöä, Valven taikuuden hämärää, hänen kertomansa mahdoton totuus. Kaipaus, jonka minä ensimmäistä kertaa erotan täysin kirkkaana myös hänestä, hänen silmistään. Se hukuttaa alleen jopa kivun.

Enää hän ei edes yritä kätkeä sitä.

Huuleni raottuvat, kuin yrittäisin sanoa jotakin, mutten saa lauseita ulos. Olen alkanut räpytellä kiivaasti silmiäni. Miksi minusta tuntuu siltä kuin sydämeni olisi särkymäisillään? Liikaa, liikaa, tällä kertaa vain täysin toisella tavalla. Sisälläni mylläävä sekasorto on sietämätön sekoitus epävarmuutta ja iloa. En yksinkertaisesti tiedä mitä tehdä tiedolla, että toivoni on ehkä sittenkin kaikkea muuta kuin turhaa.

Että tämä on totta.

Näkökenttäni on muuttunut äkkiarvaamatta sumeaksi. Käännän pääni kiireesti poispäin. Tuuli vie kyyneleet kasvoiltani, mutta Valve huomaa ne silti.

"Alisa?" Kuulen huolen tavasta, jolla hän lausuu nimeni.

"Minä kuvittelin, ettet sinä tahdo olla kanssani missään tekemisissä." Kuiskaan sanat yhtä karhealla äänellä kuin hän aiemmin. Poskilleni valuu lisää kyyneleitä, niin vuolaasti, ettei tuuli ehdi koskea niihin kaikkiin. "Minä kuvittelin... Pelkäsin olevani tunteitteni kanssa täysin yksin..."

"Alisa, minä -"

"Älä", keskeytän hänet terävästi. "Älä sano olevasi pahoillasi."

Valven ilme vääristyy. Minut valtaa välitön katumus, vaikka tarkoitinkin mitä sanoin. En kykene siihen juuri nyt, hänen anteeksipyyntöihinsä. Olen tuskallisen tietoinen, että välillämme on vielä kovin paljon monimutkaista ja epäselvää. Ehkä siksi totuuden kohtaaminen sattuu nyt niin paljon.

Pyyhin kyyneleisiä kasvojani kiivaasti kädelläni, vihaisena siitä, että murruin sillä tavoin. Ajatukset pyörivät päässäni liian lujaa. Ei ole olemassa loitsua, joka muuttaisi kaiken äkkiä paremmaksi, helpommaksi. Niin on omalla kohdallani, ja samoin Valven. On mahdotonta unohtaa sitä miten hän sanoi, ettei usko saavansa menneisyyden tapahtumia anteeksi. Kuinka sellaisen haavan voi parantaa?

Vaikka yritän ryhdistäytyä, oloni on pelkästään eksynyt. Tajuan osan minusta pelkäävän, että Valve päättää sittenkin kääntyä kannoillaan huomatessaan, kuinka sekavasti suhtaudun hänen kertomaansa. Kyyneleet valuvat yhä poskiani pitkin. Niissä ei ole mitään viehättävää.

Mutta lähtemisen sijasta Valve ojentaa kätensä äkisti minua kohti. Sormenpäiden kevyt hipaisu rystysilläni on varovainen kysymys. Voinko?

Minä hengähdän yllättyneenä. Kosketuksen herättämä helpotuksen tunne on kuitenkin jo vastaus itsessään. Ennen kuin ehdin miettiä asiaa tarkemmin, nyökkään.

Suostumukseni saatuaan Valve sulkee molemmat käteni omiensa sisään. Niin tehdessään hän nojautuu väistämättä hiukan lähemmäs, antaa huurtuvan hengityksensä hipaista hiusrajaani. Tähdenvalo lankeaa yllemme kauniina ja kylmänä. Valve pitelee käsistäni kiinni tavalla, joka on enemmän vakuutus kuin anteeksipyyntö. Olen tässä, jos vain tahdot. En häviä. Sama tunne huokuu hänen taikuudestaan: siitä osasta häntä, jonka minä aistin hänen mukaansa selvemmin kuin kukaan muu.