Ævintýr | maagin morsian

Korppikuningas (osa 7)

A/N: Heissan taas, ja suunnattoman iso kiitos kaikille äänestäneille, kommentoineille, jne! En olisi ikinä uskaltanut toivoakaan, että tämä saisi näin hyvää palautetta, olen ollut siitä hirmu hyvilläni ja kiitollinen. Toivottavasti tarina kiinnostaa myös jatkossa! Kertokaa toki jatkossakin, mitä mieltä olette, ja esmes äänet ilahduttavat myös aina päivääni. :)

**

Minä herään auringonvaloon kasvoillani.

Hetkeen en ole varma, mistä valo pyrkii esiin. Silmäluomet tuntuvat painavilta yrittäessäni saada ne auki, enkä pysty heti tarkentamaan katsettani mykkien unien jäljiltä. Hämmentyneenä huomaan, että oloni on kuitenkin levännyt, mieleni rauhallisempi kuin pitkään aikaan. Suussani maistuu jokin makea, aivan kuin olisin ennen nukahtamistani juonut juoksevaa hunajaa.

Valeriaana. Sana saa muistikuvat öisestä keittiöstä ja Valvesta palaamaan. Ponnahdan istumaan olkapään vihlonnasta välittämättä, katson tovin ympärilleni. En muista, kuinka pääsin takaisin huoneeseeni tai miten nopeasti nukahdin. Ikkunan takana päivä on jo pitkällä.

Sysään peiton syrjään ja ryhdyn riisumaan tunikaa yltäni vaihtaakseni sen uuteen. Silmäkulmastani näen kuivuneen veren täplittävän Eddan tekemää sidosta, muttei niin pahasti kuin pelkäsin. Aika parantaa haavan kyllä.

Ehkä siksi askeleeni tuntuvat kevyiltä suunnatessani keittiötä kohti.

"Oh, Alisa-neiti! Olette hereillä."

Edda kääntyy hymyillen puoleeni tulisijan äärestä. Näen, että hän on jo valmistamassa päivällistä: hellalla porisee keitos, jonka pitäisi kaiketi saada minut muistamaan, kuinka pitkä aika viimeisimmästä ateriastani on.

"Nukuitteko hyvin?"

"Ihan hyvin, kiitos", vastaan aavistuksen hajamielisesti, kuljettaen katsettani keittiön pinnoissa. Aamupäivän valossa kaikki näyttää erilaiselta. Etsin siitä huolimatta tuttuja yksityiskohtia, yritän palauttaa yön tapahtumat mieleeni: käsieni yhtäkkisen lämmön, mukista kantautuneen virmajuuren hajun. Valven äänen hänen sanoessaan olen pahoillani.

Osa siitä tuntuu nyt, selkeydestään huolimatta, aivan unelta. Keittiössä ei ole jälkeäkään pehmeästä hiljaisuudesta tai maagista valmistamassa yrttijuomaa. Vilkaisen kysyvästi Eddaan, mutta hän ei osoita millään tavalla, että tietäisi asiasta jotakin.

"Tuota, Edda..."

"Niin, Alisa-neiti?"

Rohkeuteni pettää kesken kaiken. "Voisinko syödä aamiaisen täällä?"

Kiiran vahingoittama olkapää tekee minusta aavistuksen kömpelön, muttei niin paljon, ettenkö voisi auttaa keittiössä tavalliseen tapaan. Edda yrittää aluksi vastustella, mutta myöntyy lopulta nähdessään ilmeeni: olen ollut toimettomana tarpeeksi kauan.

Minun on kuitenkin vaikea päästä kiinni työnteon rytmiin. Tuijotan edessäni olevia vihanneksia pitkän aikaa todella näkemättä niitä, ja kun lopulta tartun veitseen, ovat liikkeeni hitaampia kuin tavallisesti. Tiedän, ettei se johdu haavoittuneesta kädestäni. Huomaan kaiken aikaa odottavani, että Edda sanoisi keskustelumme lomassa jotakin Valvesta, mutta hän ei mainitse sanallakaan isäntäänsä tai sitä, missä tämä on - poissa, luultavasti.

"Haluan tehdä kalvaslinnasta sinulle turvallisen paikan. Sellaisen, jossa voit nukkua yösi pelkäämättä."

Puristan veistä sormissani. Voiko olla, että kuvittelin sittenkin kaiken? Epäilys on vaimea, mutten saa sitä häviämäänkään. Olisi liian helppoa väittää tapahtunutta pelkäksi uneksi.