A/N: Heimoi, kiitos jälleen kerran tuhannesti kaikille kommentoimisesta ja äänestämisestä! Tässä olisi viimeinkin uusi luku – anteeksi, että siinä kesti näin pitkään... Tarinan tuoreimmat kuulumiset ja edistyminen löytyvät tuttuun tapaan instagramista: raadelmantarinat.
**
Juoksen halki mustaksi muuttuneen maiseman yrittäen olla ajattelematta pelkoa, jonka tunnen kiertyneen nyrkin lailla sydämeni ympärille. Se puristaa, puristaa, käskee minun paeta paikalta aivan kuten Väki: etkö näe, ettei mitään ole tehtävissä? Valve on Ikitammen juurella pelkkä liikkumaton, eloton hahmo. Mädän luoma terä pistää yhä väkivalloin esiin hänen rintakehästään.
Minä pakotan itseni etenemään vielä hiukan nopeammin, välittämättä mädän kalmanhajuisesta hengityksestä kasvoillani. On kuin se haluaisi syödä minusta ja lähettyviltäni kaiken lämmön, värit. Askel askeleelta pimeyden läsnäolo muuttuu läpitunkevammaksi, kauhu vaikeammaksi rikkoa. Mädän lähestyminen tuntuu aivan sameankylmässä vedessä kahlaamiselta: ennen pitkää vajoan pinnan alle kokonaan.
Mutta vaikka pimeä hipoo sääriäni ja suuhuni tulvii tuhkan maku, mätä ei yritä käydä kimppuuni samalla tavalla kuin se teki Valvelle ja virvatulille. Ehkä se ei pidä minua uhkana. Ehkä Valven taikuus haavoitti sitä sittenkin niin, ettei se pysty pitämään loitolla muita.
Oli syy mikä tahansa, tiedän sen tarjoavan tilaisuuden, jonka voin käyttää vain kerran.
"Valve!"
Valve ei reagoi millään tavoin huutooni. Siitä huolimatta minä toistan hänen nimeään pimeän läpi, pusertaen sormissani hopeamedaljonkia ja sen sisällä olevaa loitsua. Maagin aiemmat sanat kaikuvat päässäni selkeinä. Jos jotakin odottamatonta tapahtuu, sinun tarvitsee vain avata medaljonki ja muodostaa mielessäsi kuva kalvaslinnasta. Loitsu pitää huolen lopusta.
Saapuessani Ikitammen luo en kuitenkaan pysty ajattelemaan hetkeen mitään muuta kuin hänen kivun vääristämiä kasvojaan. Veripisaroita tipahtelee Valven suupielistä tuhkan peittämään maahan.
Minä vajoan polvilleni Valven viereen. Silmäkulmastani näen, kuinka Ikitammen mätäiset oksat kurkottavat ahnaasti meitä kohti, mutta suljen asian mielestäni ja tartun sen sijaan maagin käteen. Hänen ihonsa on omaani vasten pelottavan kylmä.
"Valve. Valve, kuuletko ääntäni? Minä vien meidät pois täältä."
Valven katse ei vaikuta kohdistuvan mihinkään. Hän tuijottaa suoraan lävitseni kuin olisin pelkkä harhakuva tai varjo, jotakin katoavaa. Näin läheltä on kammottavan helppoa huomata, kuinka lähelle maagin sydäntä terä on osunut.
"Minä vien meidät pois täältä", toistan. En ole varma, sanonko sen vakuuttaakseni hänet vai itseni.
Kiedon käteni lujasti maagin ympärille, varoen hänen haavoittunutta rintakehäänsä. Minulla ei ole aikaa miettiä, mitä tehdä terälle: sen irrottaminen saattaisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vielä nykyistäkin pahemmin verenvuodon, tai yllyttää mätää iskemään uudelleen.
Sisintäni vihmova kylmä tekee liikkeistäni tuskallisen hitaita. Kaiken aikaa pimeä hiipii ihollani, kuin etsien heikkoa kohtaa, mutta ainakaan vielä mätä ei ole tehnyt mitään. Ehkä se odottaa sopivaa hetkeä hyökätä.
Hyvä. Aion varmistaa, ettei sellaista tule.
Painaudun kiinni Valveen, aivan kuten silloin, kun maagin siirtoloitsu kuljetti meidät pois kalvaslinnasta. Siihen verrattuna hänen taikuutensa tuntu on vain vaimea, mutten voi pysähtyä miettimään asiaa nyt. Minun on vaikea estää käsieni vapinaa hapuillessani kunnollista otetta medaljongista.
"Ali...sa..." Hätkähdän tuntiessani, kuinka Valve hengähtää nimeni olkaani vasten. Hän yrittää sanoa vielä jotain muutakin, mutta sanat sotkeutuvat pian hänen suustaan vuotavaan vereen.
"Shh", minä kuiskaan. "Ei mitään hätää. En aio jättää sinua."
Sen sanottuani vapautan krafjan.
Noidan taikuus virtaa minuun voimalla, joka saa kehoni nytkähtämään terävästi taaksepäin, käsivarsieni pysyessä vain vaivoin Valven ympärillä. Joudun taistelemaan kynsin hampain, etten menettäisi otettani hänestä.
Tunnen loitsun valkohehkuisena kipuna luissani. Mätä valuu selkärankaani pitkin kuin veri, haluamatta päästää meitä menemään, mutta on jo myöhäistä. Kaiken muun sumentuessa ajatus kalvaslinnasta on ankkuri, josta pidän kiinni.
En irrota otettani siitä tai Valvesta sittenkään, kun pimeys särkyy ympärillämme kuin lasi.
**
YOU ARE READING
Ævintýr | maagin morsian
Fantasy"Hän ei sano mitään, hänen ei tarvitse - minä tiedän kyllä. Tunnen entisen elämäni valuvan kuin hiekan sormieni välistä." Kun nuoresta Alisasta tulee maagi Valven morsian, ei mikään ole enää entisensä. Ævintýr on romantiikkaa, fantasiaa ja satuku...
