Ævintýr | maagin morsian

Mennyt (osa 49)

A/N: Heimoi kaikille, ja kiitos jälleen suuresti kaikista tässä välissä tulleista äänistä ja kommenteista! <3 Oli jälleen erittäin ilahduttavaa lukea ajatuksianne viime luvusta, koska olen suunnitellut näitä tarinan tämänhetkisiä tapahtumia jo pitkän aikaa.

**

En muista juuri mitään matkasta takaisin.

Puhumisen sijasta minä ja Valve pysymme täysin vaiti, katsomme kaikkea muuta paitsi toisiamme. Väliimme on ilmestynyt hänen kertomansa myötä näkymätön muuri, jota kumpikaan ei edes yritä ylittää. Minulla on etäinen, turta olo. Maisemat ja minuutit lipuvat ohitseni ilman, että kunnolla huomaan niitä.

Jossakin vaiheessa havahdun horroksestani siihen, että vaunujen katolla on alkanut rapista vaimea sade. Katsoessani ulos ikkunasta näen meidän saapuneen kalvaslinnan pihamaalle. Samalla hetkellä kun vaunut pysähtyvät, minä kompuroin ulos, äkkiä äärimmäisen varmana siitä, etten kestä olla siinä pienessä tilassa hetkeäkään kauemmin. En jää katsomaan, seuraako Valve perässä.

Ilta on jo viileä, hämäräntuoksuinen. Minä kohotan pääni taivasta kohti ja haukon kiivaasti henkeä. Kylmien sadepisaroiden osuessa kasvoilleni tunnen olevani aiempaa enemmän hereillä. En ole varma, onko se hyvä. Sisälläni vallitsee hyytävä kylmä, jolla ei ole mitään tekemistä sairastumisen tai kuumeen kanssa. Kivun jäänterävät reunat painavat sydäntäni jokaisella uudella hengenvedolla.

Kalvaslinnan sateensävyttämä siluetti kohoaa edessäni: ajan saatossa sen ympärille kietoutuneet puiden oksat, jylhä pohjoistorni. Tajuan katsovani linnaa kuin näkisin rakennuksen ensimmäistä kertaa. Onko sen varjo vaikuttanut aina yhtä uhkaavalta? Tiesin kyllä, että sillä ja sen isännällä on salaisuutensa. Mutten kuvitellut –

"Alisa-neiti!"

Räpäytän silmiäni. Edda kiirehtii parhaillaan pihamaan poikki, välittämättä sateesta. Hänen kasvoillaan on epätoivon vääristämä ilme, joka tuo ohikiitävän hetken ajan mieleeni Nessan siskon – etsimässä kaksostaan turhaan Osman kylätalon luota, pitelemässä vimmaisesti kiinni Valven käsistä. Asian ajatteleminen saa kylmän liikahtamaan entistä kipeämmin sisälläni. Myös Edda tietää. Hän on tiennyt koko tämän ajan.

"Alisa-neiti. Voi, Alisa-neiti." Eddan hengitys purkautuu ulos epätasaisena puuskutuksena. Hän on pysähtynyt minusta pienen välimatkan päähän, kuin ei olisi varma, tahdonko hänen saapuvan lähemmäs. Ilmeeni nähdessään hänen mustat silmänsä valtaa syvä suru. "Olkaa kiltti ja yrittäkää ymmärtää. Isäntä salasi tämän asian teiltä, koska –"

"Sinun ei tarvitse selitellä hänelle syntejäni puolestani, Edda."

Valven ääni kantautuu terävänä selkäni takaa. Kääntäessäni päätäni näen hänen lähestyvän meitä harppovin askelin. Seuraavat sanansa hän osoittaa minulle:

"Kaiken, minkä Edda on jättänyt kertomatta, hän on tehnyt minun käskystäni. Sinun ei pidä syyttää häntä siitä."

Minä ainoastaan tuijotan häntä. Valven toteamus ei myöskään rauhoita Eddaa, jonka hengenvedot ovat muuttuneet aiempaa tiheämmiksi. Tajuan, että hänen kasvoilleen sekoittuu sateen lisäksi kyyneleitä.

"Mutta isäntä – Se mitä tapahtui –"

Edda painaa kädet kasvoilleen. Itku ravisuttelee hänen kehoaan kuin rajuilma. Taloudenhoitajan olemuksesta huokuva kipu on vieläkin suurempi kuin silloin, kun mätä haavoitti häntä sidoksen kautta. On kuin hän ei kykenisi kunnolla kestämään surunsa painoa.

"Edda." Valve polvistuu Eddan eteen sateesta märkään maahan. Minä seuraan avuttomana sivusta, kuinka hän ottaa tämän pään varovasti käsiensä väliin, painaa heidän otsansa vasten toisiaan. Valve puhuu niin matalasti, että saan hänen sanoistaan selvää vain hädin tuskin: