Ævintýr | maagin morsian

Lanka (osa 55)

A/N: Mukavaa syksyn alkua kaikille, kiitos kaikista kommenteista ja äänistä, jälleen kerran! <3 Tässäpä pitkästä aikaa uusi luku. Toivon mukaan saan nyt töiden päätyttyä kiinni vähän aktiivisemmasta julkaisutahdista.

**

"Sulje silmäsi ja vedä syvään henkeä. Tunne taikuuden virtaus sisälläsi, kuin se olisi yhtä konkreettinen asia kuin rinnassasi lyövä sydän, ja kurota mielessäsi sen lähdettä kohti."

Yläkerran työhuone ja pöydällä oleva lasinen pullo katoavat pimeään, kun tottelen Valven kehotusta. Yritän olla miettimättä, mones kerta tänään on jo kyseessä. Syvistä hengenvedoista huolimatta kehoni on äärimmäisen pingottunut.

Näkökyvyn hävitessä muut aistini terävöityvät, ja sen myötä taikuus – niin omani kuin Valven. Tiedän hänen seisovan hienoisen välimatkan päässä, tarkoituksenaan antaa minulle omaa tilaa, ja silti aistin hämärän tuoksun kuin hän olisi aivan vieressäni. Näillä uusilla oppitunneilla hänen taikuutensa on aina tutkimattoman tyyni.

Karkotan hämärän mielestäni ja keskityn pelkästään valoon. Vakaa ja vaimea rytmi, ylimääräinen paino. Taikuuteni sykkii rintakehäni takana kuten aina ennenkin. Mutta sen sijaan, että vain huomioisin asian, minä kuvittelen sen ohueksi langaksi käsissäni: joksikin, jota voin koskettaa. Jo yksin se on kaikkea muuta kuin helppoa. On täysin toista kuunnella taikuuden rytmiä, antaa valon kulkea omia reittejään iholla yön syvimpinä hetkinä, kuin yrittää todella tavoittaa se.

Valo on tiivis aistimus sisälläni, mutta kun yritän saada sen tottelemaan... Puren hampaani yhteen, en anna itseni miettiä mitään muuta. Tämä on sentään alku.

"Oletko valmis?" Valve kysyy hiljaa. Nyökkään, uskaltamatta puhua. Muutamalla aiemmalla kerralla keskittymiseni on herpaantunut juuri sillä tavoin. Todellisuudessa en ole ollenkaan varma, olenko valmis. Valon tunne yrittää lipsua jatkuvasti otteestani.

"Lausu tarvittava sana ja muodosta mielessäsi kuva siitä, mitä tahdot taikuutesi tekevän. Usko se todeksi."

Jos mahdollista, kehoni jännittyy vielä pahemmin. Minä pidän silmäni edelleen kiinni, ajattelen pelkästään valoa: taikuudesta kimmeltävää lankaa käsissäni. Sitten, hitaasti, varovasti, päästämättä irti langasta, ajattelen pöydällä olevaa lasipulloa, jossa vielä jokin aikaa sitten loisti virvatulimainen hehku. Voin yhä tuntea ilmassa sen taikuuden rippeet, toisenlaisen valon muiston. Kuvittelen lasipullon sisälle kynttilän sydämen.

"Ástar", kuiskaan. Juureton taikuuteni on lankaa käsissäni, ja minä muodostan siitä vaivihkaa solmun, kömpelön mutta pitävän sidoksen, johon kiedon lausumani sanan. Mielessäni näen, kuinka se herättää lasipullon valon jälleen eloon kuin kyseessä olisi sytyttämistään odottava kynttilän liekki.

Hiljaisuus. Mikään ei läpäise pimeääni, eikä minusta tunnu lainkaan toiselta kuin vielä hetki sitten. Ei välähdystä, ei äkillistä kirkkautta. Ankara keskittyminen tunnista toiseen on saanut pääni särkemään hiukan. Avaan silmät tietäen täysin tarkkaan lopputuloksen.

Lasipullo on tyhjä: edes yksittäinen valohiukkanen ei häily sen sisällä. Kun Valve näytti minulle ensimmäisellä oppitunnillani, mitä minun tulisi tehdä, hän muutti tyhjyyden vaivatta samanlaiseksi hehkuksi kuin mitä pullossa oli alun perin. On taikuuteni opiskelun kymmenes päivä, enkä minä ole saanut aikaiseksi vielä pienintäkään valon värähdystä.

Suupieleni pusertuvat lujasti yhteen. Olotilani on vaihdellut näinä päivinä hermostuksesta epävarmuuteen ja turhautumiseen, mutta silti olen epäonnistuneitten yritysten jälkeen väistämättä aina pelkästään pettynyt.

Jännittyneisyys katoaa kehostani, ja jo tutuksi tullut uupumus lipuu sen tilalle. Katson, kuinka Valve kävelee lasipullon luo ja tarkastelee sitä arvioivasti. Hän ei näytä sen enempää lannistuneeltakaan kuin yllättyneeltäkään. Minä ristin käteni rintakehälleni ja huokaisen: