Ævintýr | maagin morsian

Kirous II (osa 48)

A/N: Heimoi, kiitos jälleen suuresti tässä välissä tulleista kommenteista ja äänistä! <3 Tässäpä uusi luku, toivottavasti pidätte.

**

Vaikka yritän pitää ajatukseni muualla, Valven viimeiset sanat kaikuvat päässäni kävellessäni maantietä pitkin kylän suuntaan. Hänen varoituksensa, mutta myös peittelemätön huoli hänen katseessaan. Olin ollut niin keskittynyt Valven työtehtävään ja sen ongelmiin, etten ollut tullut miettineeksi, mitä minun paikallaoloni kylässä pohjimmiltaan merkitsisi.

Tiedän vain, että mitä ikinä Valve joutuukin kylässä kohtaamaan, en halua, että hänen on kestettävä se yksin. Aion myös tehdä mitä lupasin – olla varovainen. Ja sen jälkeen, palattuamme, me puhumme siitä mistä Valve tahtoi puhua minulle.

Sydäntäni painaa hetkittäinen pelko muistaessani, kuinka hän asiasta kertoi. Samalla en voi olla toivomatta, vaivihkaa, että kaikki selvenee viimein. Niinhän hän lupasi.

Kuljen eteenpäin mahdollisimman ripeästi, kuin uskoen voivani jättää sillä tavoin huolen ja ahdistuksen jonnekin matkan varrelle. Sora rahisee kenkieni alla, hiuksissani ja kasvoillani ujeltaa pohjoisen pureva tuuli. Olen iloinen, että ennätin ottaa Eddan kehotuksesta mukaani lämpimämmän matkaviitan ennen lähtöä. Kiedon sen lujasti ympärilleni.

Niin tehdessäni tulen äkkiä ajatelleeksi, että kyseessä on aivan liian arvokas vaatekappale tavalliselle maalaistytölle. Silmäilen arvioiden hienoa kangasta. Se ei ole tarkoituksella näyttävä tai huomiota herättävä, mutta on silti räikeästi ristiriidassa muun vaatetukseni, vaatimattoman ja arkisen, kanssa. En uskalla edes arvata, kuinka paljon viitta Merkan markkinoilla maksaisi.

Minut valtaa ristiriitainen olo. Ensimmäisinä viikkoinani kalvaslinnassa en olisi kyennyt pitämään jotakin näin hienoa päälläni lainkaan, mutta nyt teen niin asiaa kunnolla ajattelematta. Pystyn helposti kuvittelemaan, millaisia katseita se kotikylässä keräisi. Mitä mieltä olisin siitä itse ollut, silloin.

Ei ihme, että Valve näytti epäilevältä suunnitelmani suhteen. Toiveeni käydä ohikulkumatkalla olevasta maalaistytöstä vaikuttaa äkisti kovin hauraalta.

Puuskahdan ja nopeutan askeleitani, suostumatta lannistumaan. Se tarkoittaa vain, että minun on keksittävä itselleni uskottava tarina.

Juuri kun ajattelen niin, yksinäisen matkantekoni rikkoo äkisti selkäni takaa kantautuva meteli, hevosen hirnunta. Käännyn ja näen, että minua ovat lähestymässä vankkurit. Hevosta ohjastavan kookkaan hahmon vieressä istuu joku paljon pienempi.

Välimatkan lyhentyessä huomaan kyseessä olevan keski-ikäinen mies ja nuori poika. Vankkureiden kyydissä on kuorma, joka sisältää kankain peitettyjä tynnyreitä. Kaksikko lienee tulossa jostakin lähikaupungista.

Ennen kuin ehdin päättää, miten minun tulisi suhtautua tulijoihin, he pysähtyvät kohdalleni.

"Ollaankos sitä eksytty?" Mies nojautuu lähemmäs ohjastajan paikalta tarkastellakseen minua päästä varpaisiin. Hänen sanansa kantautuvat tuuhean tumman parran takaa ja minulle niin vieraalla poljennolla, että kestää hetki saada niistä selvää. "Sinunlaisiasi matkalaisia ei juuri kuljeksi täälläpäin."

On vaikea olla varma, onko mies epäluuloinen vai pelkästään utelias – ja mitä hän tarkoittaa sinunlaisellasi matkalaisella. Avaan suuni vastatakseni, mutta suljen sen lähes heti, tietämättä mitä sanoa. Minulla ei ole vielä kunnollista suunnitelmaa, tarinaa. Tunnen, kuinka hätäännys yrittää kerääntyä hieksi kämmeniin.

Lopulta sanon ensimmäisen mieleeni juolahtavan asian:

"Toivon todella, etten ole eksynyt, hyvä herra. Anteeksi, mutta oletteko tekin matkalla kylään, joka on kuulemani mukaan tästä lyhyen kävelymatkan päässä?"