Ævintýr | maagin morsian

Kaupantekijä (osa 36)

A/N: Heissan! Siskoni antoi armollisesti oman läppärinsä lainaan, joten olen saanut kirjoiteltua jatkoa sillä. Toivottavasti pidätte tästä luvusta. :)

**

Minä herään keskellä yötä valon hiljaiseen hehkuun sisälläni.

Unen jäljiltä kestää hetki, että saan tuntemuksesta kunnolla kiinni. Kuten aina ennenkin, kyseessä on ylimääräinen paino kylkiluitteni takana: vaimea ja verkkainen rytmi, melkein kuin toiset sydämenlyönnit. Taikuus on maagin toinen sydän. Niinhän Valve minulle kertoi.

Paitsi, etten minä ole maagi.

Aistimus on yleensä vain heikko, ja olen oppinut olemaan kiinnittämättä siihen huomiota. Vahvimmillaan se on unettomina hetkinä yön pimeydessä, aivan kuten kaikki muu salainen, jota yrittää parhaansa mukaan olla kohtaamatta päiväsaikaan - niin toiveet kuin pelot.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se on herättänyt minut. Tuijotan silmiäni räpytellen kattoa, yritän ymmärtää syyn. Käteni hapuilee tunnustelemaan pulssia leukani alta. Sydämeni lyö hiukan nopeampaa kuin tavallisesti, mutta se johtunee äkillisestä havahtumisesta. Sydämenlyöntien taustalla taikuuteni sointi on vaivihkainen mutta vakaa. Tuntuuko se selkeämmältä kuin aiemmin?

Tuntuu, tajuan. Se, mikä oli aiemmin pelkkä aavistus, on nyt jotakin muuta. Jos haluaisin, voisin paikallistaa taikuuteni sijainnin täydellisen tarkasti, tapailla sen rytmiä sormenpäilläni.

Pohtiessani asiaa mielessäni välähtää kuva hallavapeurasta. Sen sarvien taikuuden kosketus kaiketi vaikutti omaani jotenkin, teki valosta vahvemman. Olen asiasta oudon varma.

Kohottaudun istualleni. Huoneessa vallitsee syysyön vastaansanomaton pimeä, sysimusta ja umpinainen. En pidä siitä, kuinka se vaikuttaa vain voimistavan taikuuden tunnetta sisälläni. Kokemuksesta tiedän, että ennen pitkää heikot valonhäivät alkavat leikkiä ihollani pimeästä välittämättä, aivan kuin olisin kutsunut ne itse esiin.

Ennen kuin niin ehtii tapahtua, minä nousen sängystä ja etsin mustan huoneen keskeltä Eddalta jonkin aikaa sitten saamani hartiahuivin. Puen sen ylleni ja livahdan ulos käytävään. Seinillä riippuvien lyhtyjen valo on kaikessa tavanomaisuudessaan lohdullinen.

Vedän kävellessäni huivia paremmin hartioitteni ympärille, viileästä hytisten. Askeleeni kaikuvat tyhjässä tilassa yksinäisinä. Minulla ei ole varsinaista päämäärää, mutta pidän tarkan huolen siitä, mistä en lopulta löydä itseäni. Ohitan yläkertaan johtavat portaat ripeästi, yrittämättäkään katsoa niiden suuntaan. Sydämeni hakkaa silti hetken hiukan lujemmin.

Hän nukkuu varmasti jo. Minulla ei ole mitään todellista syytä herättää häntä. Ei muita kuin se, että tahtoisin nähdä hänet.

Hieraisen kasvojani ärtyneesti kädelläni, toivoen että se veisi ajatuksen mennessään. Yläkerran sijasta päädyn puutarhaan vievälle ovelle. Ulkoilman kylmyys muuttaa hengitykseni vaaleaksi huuruksi, kun astun ulos ja istahdan rappusille. Taivaalla ei ole tänä yönä tähtiä.

Katselen eteeni levittäytyvää tummanvaimeaa maisemaa leuka polviini nojaten. Omenapuun siluetti erottuu metsää vasten juuri ja juuri. En näe tai kuule korppeja missään: ehkä nekin nuokkuvat jossakin, siivet levitettyinä peitteeksi päiden ylle. Kylmä saa minut värisemään hienoisesti.

Täällä taikuuden tunne ei ole enää yhtä selkeä. Hengähdän. En ole silti täysin varma, onko oloni varsinaisesti huojentunut. Pikemminkin mieltäni kalvaa aina vain hämmennys.

Se sekä pelottaa että kiehtoo minua, taikuuteni. Muistuttaa epävarmuudestani, uudesta askeleesta tuntemattomaan. Mutta myös kaikesta kauniista ja voimakkaasta, mitä olen nähnyt Valven loitsuillaan tekevän.