Ævintýr | maagin morsian

Lahja (osa 33)

A/N: Heimoi taas, ja mukavaa kesän alkua! Viime viikkoina on ollut todella ihanaa uppoutua tämän tarinan maailmaan ja hahmojen elämään, tietäen, että pääsen myös lukemaan teidän mietteitänne ja kommenttejanne. Kiitos hirmuisesti kommenteista ja äänestämisestä!

**

Elämä kalvaslinnassa on saanut minut muistamaan, että päivään voi mahtua myös tyhjiä, hiljaisia tunteja.

Ajattelen sitä tarkkaillessani puutarhassa pilvien kulkua. Makaan selälläni omenapuun takaisella nurmella, annan ruohonkorsien pistellä niskaani. Iltapäivä on kaunis, sinisävyinen ja täynnä valoa samalla kertaa. Ilmassa voi jo tuntea aavistuksen viileyttä, jonka ilta ennen pitkää tuo mukanaan, mutta vielä se ei häiritse. Isä olisi kutsunut tätä kesän viimeiseksi hetkeksi.

Siristelen silmiäni katsellessani repaleisia pilvijonoja. Kuvittelen ne tähtikuvioiksi, joista yritän etsiä erilaisia muotoja: joutsenensiipiä ja kruunuja, kukkia. Aina välillä taivaan täyttää pirteä sirkutus peippojen ja muiden pikkulintujen lentäessä parvina kalvaslinnan maiden yli. Ne ovat kaiketi matkalla etelään. Hymyilen kuullessani, miten Valven korpit vastaavat omilla käheillä huudoillaan linnuille moittivasti.

En ole varma, kuinka kauan olen pysynyt tällä tavoin aloillani - ehkä tunnin tai jopa kauemmin. Kotona moinen joutilaisuus olisi täyttänyt minut viime vuosina syyllisyydellä, mutta juuri nyt minua ei tarvita missään. Oloni on unelias ja rauhallinen, hyvä. Voisin vaikka nukahtaa, eikä se tuntuisi siltä, että olen tehnyt jotakin väärin.

Kun Valve löytää minut, olen todella lähestulkoon torkahtamaisillani. Hänen lähestyvät askeleensa ovat puoliuneni läpi kevyet ja hiljaiset. Samaa ei voi sanoa korpeista. Huomattuaan isäntänsä linnut kiirehtivät tätä kohti riemastuneena ilon kuorona, huudahdellen ja juoruillen lakkaamatta korpinkielellään.

Valve pysähtyy juttelemaan korpeille hetken, kunnes pyytää niitä palaamaan takaisin omalle paikalleen. Hänen matala äänensä sekoittuu lintujen aiheuttamaan meluun.

Minä kohottaudun kyynärpäitteni varaan, katson Valvea. Auringonvalo kimaltelee hänen hiuksissaan kuin tummassa vedessä. Pystyn yhä aistimaan ilmassa aavistuksenomaisesti siirtoloitsun rippeet, vaikka tiedän Valven palanneen matkaltaan jo muutama tunti aiemmin. Hän lähti jonnekin päin etelää heti lukemisen oppituntimme jälkeen.

"Kaipaako Edda minua keittiössä?" kysyn Valvelta hänen seisahtuessaan vierelleni. En keksi, minkä muunkaan syyn takia hän olisi voinut saapua puutarhaan. Olen tottunut olemaan siellä korppeja lukuun ottamatta enimmäkseen yksin.

Valve pudistaa päätään. Vasta nyt huomaan, että hänellä on mukanaan tuomisia: kaksi persikkaa. Hän ojentaa toista niistä minua kohti. "Tahtoisitko?"

Kurottautuessani ottamaan persikan kätemme hipaisevat toisiaan. Valven iho on viileä, minun taas lämmin auringosta: kosketus jää väreilemään sormenpäihini kuin energiavirta. Yhtäkkiä en ole enää lainkaan uninen.

Karaisen kurkkuani, suljen hedelmän varovasti käsieni väliin. "Kiitos. Ovatko nämä etelästä?"

"Kyllä, vastalahja tämänpäiväisistä palveluksistani. Vein loput Eddalle keittiöön." Valve epäröi, kunnes sanoo:

"Jos se vain sopii, voisin jäädä joksikin aikaa seuraksesi. On kaunis päivä."

"Totta kai", minä vastaan vähän hämmästyneenä.

Valve istahtaa vierelleni. Etäisyys välillämme on kohtelias, kuten aina. Siitä huolimatta on selvää, että olemme nurmella yhdessä. Kaksi kuukautta sitten olisin tuskin osannut kuvitella mitään sellaista mahdolliseksi.