Ævintýr | maagin morsian

Valeria (osa 69)

A/N: Mukavaa uutta vuotta vielä näin vähän myöhässä!

Minulla on kerrankin pätevä syy taukoon, eli olen kirjoittanut hoviosuutta hiljalleen valmiiksi ennen kuin julkaisen jatkoa. Seuraava luku on editointia vaille valmis, ja kolmas eli viimeinen hoviluku melkein valmis. Ellei mitään ihmeellistä tapahdu, tulen julkaisemaan Ævintýria siis ainakin kahdesti nyt helmikuun aikana.

**

Reinan taikuus viipyy ihollani kuin syysyön kylmä sade.

Valeria on alkanut hyräilemään minulle vierasta sävelmää. Hän letittää keskittyneesti hiuksiani. Jokainen uusi kosketus vahvistaa tuntemusta väärästä taikuudesta, siihen piiloutuvasta pimeästä. En saa tehdä äkkinäisiä liikkeitä, minä ajattelen, aivan kuin selkäni takana olisi nuoren tytön sijasta käärme. Minun ei pidä näyttää hänelle, että tiedän.

Mitä sinä oikeastaan tiedät? ääni pääni sisällä kysyy. Tuijotan polvessani olevaa vanhaa arpea, jotten kääntyisi katsomaan Valeriaa, yrittäisi etsiä vastauksia hänen silmistään. Miksi tunnen Reinan taikuuden hänessä? Onko hän tämän apuri? Reina itse? Naamioituisiko hän todella palvelustytöksi päästäkseen luokseni?

Molemmat krafjat ovat sängyllä. Kylmä paino rintakehässäni laajenee. Minulla on pelkästään valoni. Mikäli Valeria päättäisi käyttää taikuuttaan nyt, en voisi puolustautua millään tavoin. Ehkä juuri se on hänen suunnitelmansa.

Ellei hän sitten ole jo hyökännyt jotenkin. Langettanut tietämättäni kirousta, loitsua. Olen sitä varten naurettavan helppo saalis.

Orastava pakokauhu kuristaa kurkkuani. Painan veden suojissa kynteni kiinni kämmeniin, jotta pelko ei saisi liikaa valtaa. Valoni särisee levottomasti, mutta tuntuu tutulta. Varmalta. Keskityn siihen. Mädän viileys ei yllä ihoni alle, sekoitu taikuuteeni tai vereen. Sen tajuaminen rauhoittaa minua hiukan. Tämä tilanne ei ole sama kuin Ýmississä, silloin kun Valve ei vielä tiennyt mitään Reinan osallisuudesta. Mikäli Valeria yrittäisi tehdä taikuudella minulle jotakin, uskon huomaavani sen.

Simon tunsi hänet ja puhutteli häntä nimeltä. Valeria ei voi siis olla pelkkä valeasu, vaan todellinen ihminen. Mieleeni muistuu Agnes ja hänen ketunhahmonsa. Voiko olla, että Reina on loitsinut itselleen palvelijan ulkonäön ja tekeytyy häneksi, huijaa ihmisiä ympärillään?

Ellei sitten myös Simon...

Ei. En pysty harkitsemaan sitä. En vielä nyt.

"Neiti."

Kohotan hätkähtäen katseeni, ja näen Edithin saapuneen takaisin soikon luo. Hänen käsiinsä on ilmaantunut pyyhe.

"Voitte nousta nyt. Kampaus viimeistellään peilin edessä."

Mädän kaiku katoaa iholtani Valerian päästäessä otteensa hiuksistani. Jälki on siis joko niin heikko tai piilotettu, että siihen tarvitaan suora kosketus. Minä mumisen kiitoksen ja kohottaudun seisomaan. Jalkani tuntuvat ahdistuksen ja lämpimän veden takia voimattomilta. Hätäinen suunnitelma terävöityy mielessäni. Astun horjuvan askeleen, toisen, en heti löydä tasapainoa. Pidän huolen siitä, että soikon reunan sijasta otan tukea Edithin olkapäästä.

"Oh. Olen pahoillani."

Edith tarttuu vaistomaisesti käsivarrestani varmistaakseen, etten kaadu. Minä tarkkailen häntä vaivihkaa. Hänellä on rohtuneet huulet ja nenänpäässä pisamia. Sormet ovat Valerian sormia karheammat. Keskitän kaiken huomioni siihen, hetkelliseen yhteyteen välillämme. Ei mitään. En löydä pienintäkään merkkiä mädästä tai veritaikuudesta.

Se ei vielä tarkoita, etteikö Edith olisi mahdollinen uhka, mutta ainakin hän on sitä eri tavalla. Luultavasti.

Irrotan otteeni anteeksipyytävästi hymyillen. Iholtani pisaroi lattialle ruusuntuoksuista vettä. Kääriytyessäni pyyhkeeseen minä vilkaisen Valeriaa, ja näen hänen tarkkailevan vuorostaan minua. Hänen silmiensä uteliaisuus on sama, jolla hän katsoi minua kertoessani olevani maagin morsian. Solmu kiristyy sisälläni. Mikään hänessä ei viittaa noituuteen mätää lukuun ottamatta. Kiiran tapauksessa tunnistin sen heti, niin myös Maryassa, vaikka hänessä ei ollut taikuutta lainkaan. Ehkä syy on Reinan syntyperässä.