Ævintýr | maagin morsian

Tarina (osa 59)

A/N: Iso kiitos jälleen kaikista kommenteista ja äänistä! <3 Nyt kun tarina alkaa olla loppusuoralla, on tosi ilahduttavaa ja huojentavaa tietää, että tätä yhä luetaan. Toivottavasti pidätte tästä luvusta, ja kertokaa toki ajatuksianne siitä. :)

**

Talvinen metsä on peittynyt valkeaan ja harmaaseen.

Lunta ei ole maassa vielä niin paljon, että siellä olisi mahdotonta kulkea. Askeleeni ovat salaisilla poluilla silti kaikkea muuta kuin kevyet. Joudun välillä kahlaamaan sääriäni myöten lumessa etsiessäni sopivia reittejä tummien puiden keskeltä. Aina kun luulen löytäneeni kunnollisen jalansijan, se katoaa hetken päästä ulottuviltani.

Saappaani ovat uudet ja varmaa tekoa, mutta kävelyn raskaus hiipii silti pikkuhiljaa jalkoihini. Olen käyttänyt matkantekoon paljon enemmän aikaa ilman Valvea ja hänen sudenkäyntiään.

En voi silti olla hymyilemättä. Tällainen rasitus on hyvää, sellaista, jolla on merkitystä. Sitä paitsi metsä on kaunis ja kesyttämätön myös lumen painon alla. Voin tuntea ilmassa sen vanhan, salatun taikuuden. Minulla on olo, että metsä tarkkailee minua aivan kuten minä sitä, yrittää päästä minusta perille.

Annan sen tehdä niin. Minä olen vierailija; metsällä ja sen vanhoilla on oikeus uteliaisuuteen.

Edeltäni kantautuu kärsimätön raakunta. Kohotan katseeni ja näen Valven nuorimman korpin tiirailevan minua läheisen männyn oksalta. Puu on vanha samalla tavalla kuin muukin metsä, sen kaarna sitkeää mutta ajan naarmuttamaa. Havun tuoksu on pakkasessakin voimakas.

Katson mäntyä silmiäni siristellen. Sen erottaa muista kaltaisistaan oudosti vääntynyt runko, kuin jokin suuri olento olisi yrittänyt kokeilla siihen kauan sitten hampaitaan. Alaosassa on myös jälkiä tulen kosketuksesta, ehkä metsäpalosta. Vammoistaan huolimatta puu kantaa itseään ylpeänä. Ulkonäkö vastaa Valven kuvausta.

"Tämä on oikea puu, niinhän?" kysyn silti korpilta varmuuden vuoksi. Valven nuorimmilla linnuilla ei ole nimiä, mutta olen alkanut kutsua tätä mielessäni Hiileksi.

Olen melko varma, että mikäli Hiili pystyisi siihen, se pyöräyttäisi silmiään. Se on sama korppi, joka oli minulle aikoinaan avoimen mustasukkainen Valvesta. Ruskea sen sulissa on kadonnut kuukausien kuluessa, kuten myös kaikkein nyrein suhtautuminen minuun. Valven mukaan se tuntee metsän paremmin kuin muut korpit silkkaa seikkailunhaluaan. Jopa Kaarne kulkee vanhojen mailla varovaisemmin.

"Se ei ole silti tyhmänrohkea. Löydät tiesi perille, kun sinulla on se oppaanasi."

Hiili on lentänyt koko ajan edelläni, juuri ja juuri sellaisen välimatkan päässä, etten ole kadottanut sitä täysin näkyvistä. Aina kun olen ollut kääntymässä väärään suuntaan, se on tullut ja nokkaissut minua olkapäästä kaikkea muuta kuin lempeästi.

Kahlaan tieni lumessa Hiilen ja männyn luo. Puun arpinen runko huokuu iätöntä voimaa. Otan lapasen pois ja asetan paljaan käteni sille, suljen silmäni. Kaarnan karheus ja kylmä pureutuvat molemmat ihoon, mutta kivun sijasta tunnen vain valoni värähdyksen. On kuin puun sydämessä oleva mahti kutsuisi sitä.

"Olen Alisa, arvon vanhin. Asun kalvaslinnassa. Tulin pyytämään teiltä vieraanvaraisuuttanne."

Metsän läpi kulkee vihlova tuulenpuuska. Kuuntelen sanojeni jättämää kaikua otsa rypyssä. Mietin pitkään etukäteen, mitä vanhalle kertoisin, mutta äkkiä se ei tunnu riittävältä. Hengitän huurua ilmaan, kohotan katseeni puiden latvustoon. Erilaiset vaihtoehdot pyörivät päässäni. Hetken epäröinnin jälkeen lisään:

"Olen Alisa. Juurettoman taikuuden kantaja ja kalvaslinnan maagin morsian. Ehkä - ehkä jonakin päivänä itsekin maagi. Tahdon kunnioittaa uutta kotiani parhaan kykyni mukaan. Toivon, että sallitte vierailuni täällä, niin tämän kuin kaikki myöhemmätkin. Varjá."