Ævintýr | maagin morsian

Tähtitaivas (osa 25)

En ole käynyt yläkerrassa koskaan Valven työhuonetta peremmällä. Voin vain arvailla, minne hän on minua viemässä, mutta pidän kysymykset itselläni. Tiedän saavani vastauksen niihin ennen pitkää.

Puhumisen sijasta tuijotan maagin selkää, jopa kaavun läpi paljastuvaa hartioiden kireyttä: olen valmis kiirehtimään hänen luokseen pienimmästäkin merkistä. Valven askeleet ovat kuitenkin vakaat ja määrätietoiset.

Ehdimme kulkea melkein kerroksen päähän asti, ennen kuin hän pysähtyy erään oven kohdalla. Se ei johda yhteenkään linnan huoneista - sen sijaan kyseessä täytyy olla pohjoistornin sisäänkäynti. Olen aina pitänyt tornia ulkoa päin katsottuna kaukaisena ja luotansatyöntävänä paikkana, jonka luona viihtyvät lähinnä korpit.

Nyt Valve kuitenkin avaa pohjoistornin oven tarjotinta toisella kädellään kannatellen. Sen takaa paljastuvat ylös johtavat kiviportaat, syvä pimeys, jota minkäänlainen valo ei riko. Kalvas kylmä tihkuu seiniltä iholleni.

"Kuten sanoin, emme ole menossa kauas", Valve sanoo minulle olkansa yli. Nyökkään, vaikken voikaan olla silmäilemättä aavistuksen epäluuloisesti määränpäätämme. Lähden silti nousemaan maagin perässä torniin ilman vastaväitteitä.

Aluksi en erota mitään pimeydeltä. Kuljen tiiviisti Valven jäljessä ja yritän olla kompuroimatta kaapuni kanssa askelmiin, jotka ovat paljon muita linnan portaita jyrkemmät. Matka ylös ei ole pitkä, mutta portaikon ahtauden takia se vaikuttaa siltä.

Ulkoilman kirpeä viileys tuntuu ilmestyvän vasten kasvojani kuin tyhjästä: olemme saapuneet tornin parvelle. Minä seisahdun portaikon viimeiselle askelmalle ja räpyttelen silmiäni, kuin häikäistyneenä, vaikken heti ymmärrä syytä siihen. Valve vilkaisee taakseen ja siirtyy niin, että näen kunnolla maiseman, joka levittäytyy eteeni.

Hengähdän. Taivas on hiljaisentumma, jo enemmän syksyn kuin kesäyön kaltainen, ja täynnä tähtiä. Ne kirjovat valollaan kaikkea ympäröivää, pihamaata ja tornin jyrkkiä kulmia, kalvaslinnan syliinsä kietonutta metsää. Tähtien hohde on niin voimakas, niin lähellä, että hetken kuvittelen pystyväni hipaisemaan niitä sormenpäilläni. Kotona tähdet eivät olleet koskaan, edes talvella, läsnä tällä tavoin.

Tajuan Valven tarkkailevan tähtien sijasta minua. Olen huomaamattani kävellyt parvea kehystävän kaiteen luo, avoimen ihastuneena näkemästäni kuin lapsi. Riistän katseeni irti taivaasta ja otan askeleen taaksepäin. Tunnen tähdenvalon silti yhä kasvoillani, näen sen kurkottavan Valvea kohti. Kalpea kirkkaus maalaa maagin mustista hiuksista esiin sävyjä, joita en ole huomannut ennen.

"Tämä on yksi suosikkipaikoistani."

Valve laskee tarjottimen kaiteelle ja ojentaa minulle toisen teemukeista. Se on sormiani vasten yhä lämmin.

Me juomme teetä jonkin aikaa mitään puhumatta. Minun on vaikea olla katsomatta samalla taivaankantta, joka on tähtien takia kaunis ja ääretön. Se tuntuu aivan omanlaiseltaan, huimaavalta magialta, mielessäni käy.

Hengitykseni pakenee yöhön vaaleana huuruna. Ilma on todellakin viileä, syksyinen: siitä voi jo nyt erottaa etäisesti talven terävien hampaiden kosketuksen, lähestyvän hallan. Näin korkealla viima on silti vielä julmempi kuin maanrajassa. Tiedän, että minun olisi kylmä ilman Valven kaavun tarjoamaa suojaa.

Puhtaanakin siinä on hänen taikuutensa, hänen tuoksunsa. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa kohottaessani kauluksen peittämään kaulaani paremmin tuulelta.

Vilkaisen Valvea. Hän hengittää koleaa yötä silmät kiinni, kuin pystyisi tekemään niin kunnolla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Väsymys maagin kasvoilla on yhä olemassa, mutta sitä ja kipua ei huomaa enää yhtä helposti. Sanoessaan, että tarvitsi raitista ilmaa, Valve todella tarkoitti sitä.