Ævintýr | maagin morsian

Alku (osa 53)

A/N: Heimoi pitkästä aikaa, ja hirmuisen iso kiitos jälleen kerran kaikille tässä välissä tulleista kommenteista ja äänistä! Kaksi viime lukua olivat itselleni tosi merkittäviä kirjoittaa, joten herkistyin ja ilahduin useampaan otteeseen, kun luin teidän ajatuksianne niistä. Myös ahkera äänestäminen lämmittää aina sydäntä. Olette parhaita. <3 Toivottavasti pidätte tästä uudesta luvusta.

Suunnattomaksi ilokseni Ævintýrista on tehty jälleen hirmuisen kaunista fanitaidetta: @korpinkallo on taiteillut Alisan ja Valven yhteiskuvan, joka löytyy sekä hänen Instagram-tililtään (korpinkallo) että minun Instagram-tilini fanitaide-hightlightista, tuttuun tapaan. Toivottavasti käytte katsomassa, koska se on mielettömän hieno. Molempien vaatteet ja elekieli! Valven maaginkaapu! Eddan palmikoimat hiukset! Valven hymy ja Alisaan luoma katse!! Aaaa. Olen kyllä onnekas. Kiitos vielä. <3

HUOM. Tässä luvussa kuullaan pitkästä aikaa hovista, minkä myötä puheeksi tulee erään henkilön itsemurhaksi lavastettu murha. Varsinaisesta itsetuhoisuudesta ei ole siis kyse, mutta kuolinsyyn yhteydessä on kuvailua, joka saattaa ehkä luoda mielleyhtymiä itsetuhoiseen käytökseen. Kyseessä on lyhyt maininta, jonka ei ole tarkoitus järkyttää tai olla erityisen graafinen, mutta ilmoitan asiasta kaiken varalta. 

(Lupaan, ettei tämä luku ole suinkaan niin synkkä kuin miltä sain sen juuri kuulostamaan.)

**

Yläkerran työhuoneen oveen koputtaminen ei ole tuntunut minusta vielä koskaan samalta.

Olen ollut sen luona aiemminkin hermostunut ja jännittynyt, odottava. Juuttuneena kahden hyvin erilaisen levottomuuden väliin. Käteni eivät vaikuta voivan pysyä aloillaan, vaan niiden on tehtävä lakkaamatta jotakin: suoristettava mekkoni jo valmiiksi suoraa helmaa, huoliteltava palmikkoani. Aamulla hiuksia kammatessani olin hetken ajan harkinnut jättäväni ne auki, mutta tullut lopulta toisiin aatoksiin.

Heräsin varhain, ennen kuin päivä kunnolla valkeni. Huoneeni peilistä minua olivat katsoneet takaisin uupuneet kasvot, eivät kovin hyvin levänneet. Ajateltavaa oli yksinkertaisesti ollut liikaa, jotta olisin kyennyt sujahtamaan vaivatta uneen. Kääntyilin sängyllä puolelta toiselle ja mietin Osmaa, mietin kalvaslinnaa, sen taikuuden ja kuoleman kyllästämää menneisyyttä. Mietin Valvea ja kaikkea, mitä hän minulle oli kertonut. Nukkuiko hän jo? Entä jos hän oli vielä pohjoistornissa? Huomasin toivovani, suorastaan häkellyttävällä voimalla, että olisin sittenkin pysynyt hänen luonaan.

Sama toive heijastui aamulla yhä katseestani. Kasvoni olivat ehkä uupuneet, mutta silmieni ilme oli kirkas, päättäväinen. Yön muisto soi sisälläni: salaisuus, jota en halunnut piilottaa. Tahdoin nähdä hänet, tahdoin tietää, että hän ajatteli meistä yhä samoin kuin tähtitaivaan alla. Toisin kuin aiemmin, en enää pelännyt myöntää sitä itselleni.

Siksi, kun minä kopautan rystysilläni kevyesti Valven työhuoneen ovea, oloni on hermostunut mutta toiveikas. Tämä hetki on uusi alku, enemmän kuin mikään muu, mitä välillämme on tähän mennessä tapahtunut. Minä haluan tehdä siitä sellaisen.

"Tule sisään, Alisa."

Kehotus kantautuu oven läpi matalalla äänellä lausuttuna, vain silmänräpäys koputukseni jälkeen. Hermostuneisuuteni muuttaa muotoaan, mutta ei ole yhtään vähäisempi. Päästän otteeni mekkoni kankaasta, jota olen jälleen sormeillut lähes huomaamattani, ja astelen sisälle huoneeseen.

Minua on vastassa epätavallinen kaaos. Toisin kuin yleensä, Valven työpöytä pursuilee lähes sotkuisesti erilaisten paperien paljoudesta. Osa on keskeneräisiä kirjeitä, toiset ajan syömiä pergamentteja, kaiketi loitsuihin ja vanhaan kieleen liittyviä. Musteen tuoksu on vahvempi kuin pitkään aikaan. Mielessäni käy, että Valve ei kaiketi ehtinyt tehdä eilen juurikaan paperitöitä, ja siksi hänellä on tänään edessään useamman päivän työsarka.