Ævintýr | maagin morsian

Varjoja (osa 39)

A/N: Jälleen kerran, kiitos hirmuisen paljon äänestämisestä ja palautteesta! On aina yhtä mukavaa keskustella tästä tarinastanne kanssanne. <3 Kysymykset ja pohdinnat ovat nekin aina erittäin tervetulleita.

Unohdin mainita tästä viime luvussa, joten sanon nyt, että viime luvussa esille noussut konsepti asioiden todellisista nimistä ja niiden voimasta ei ole tosiaan oma keksintöni. Tosinimi-uskomus tunnetaan monissa eri kulttuureissa ja yhteyksissä, aikoinaan ihan Suomessakin, ja sitä on hyödynnetty myös fantasiakirjallisuudessa, esimerkiksi Ursula Le Guinin Maameren tarinoissa.

Vanhan kielen sanaston inspiraationa olen puolestaan käyttänyt islantia ja muinaisnorjaa. Alkuvaiheessa saatoin lainata sanoja kyseistä kielistä melko suoraan, mutta totesin sen olevan laiskaa, ja nykyisin kehittelen sanat itse.

Sellaista, tällaista. Toivottavasti pidätte tästä uudesta luvusta. :)

**

Minä seison peilin edessä huoneessani ja kampaan hiuksiani huolellisin vedoin.

Niiden latvat yltävät nykyisin puoleen selkään asti, pidempinä kuin moneen vuoteen. Äidillä oli tapana leikata minun ja Malvan hiukset lyhyemmiksi aina, kun talvi päättyi. Työntäyteisinä kesäkuukausina pitkästä tukasta oli vain haittaa: kyseessä saattoi olla naisen kruunu, mutta meidän tapauksessamme sellaisella ei ollut merkitystä kotitöissä tai pellolla. Muistan olleeni lyhyistä hiuksista erityisen kiitollinen päivinä, joina hikipisarat kerääntyivät kuumassa paahteessa niskaani.

Tänä keväänä sanoin kuitenkin eräänä aamuna äidille, ettei hiuksiani tarvitsisi leikata enää. Hänen minuun luomansa katse oli ollut toivon ja uupumuksen sekoitus.

Huulillani käy alakuloinen hymy. Äidin mielessä tuskin oli ollut silloin kaikki tämä. Vain kuukausi siitä hetkestä minä seisoin Seremoniassa kukkia hiuksissani, jotka oli taivuteltu samanlaiseen koreaan kampaukseen kuin muillakin pitkätukkaisilla tytöillä.

Kamman piikit kulkevat hiuksissani niiden pituudesta huolimatta ilahduttavan vaivattomasti. Tarkastelen itseäni samalla peilistä, enkä voi olla ajattelematta, että hiukseni vaikuttavat voivan aiempaa paremmin. Auki ollessaan ne näyttävät suorastaan kiiltäviltä. Ihmeen takana ovat kaiketi ainakin Eddan valmistamat ateriat ja aiempaa runsaampi lepo. Se, etteivät päiväni kulu enää alati tilan raskaissa töissä.

Hymähdän. Kotona en olisi viime vuosina osannut edes kiinnittää huomiota moiseen, hiusteni kuntoon. Kovin karkeaa. Niinhän eräs valmistelija oli sanonut minulle Seremoniassa paheksuvaan sävyyn, kuin kyseessä olisi ollut suurikin rikos.

Suuni vääntyy muistaessani, kuinka miehen sormet kulkivat lupaa kysymättä hiussuortuvieni lomassa. Valmistelijoille me olimme pelkkää kauppatavaraa, osa arvokkaampaa kuin toinen, ja se näkyi myös kaikessa mitä he tekivät. Kosketus oli ollut arvioiva ja silti tietyllä tapaa täysin piittaamaton.

Kadottaakseni muiston kampaan hiuksiani hiukan aiempaa kiivaammin. Loppujen lopuksi surkuttelulla ei ollut edes mitään merkitystä: Valve valitsi minut silti.

Ajatus saa käteni liikkeen pysähtymään kesken kaiken, samalla kun katson itseäni yhä peilistä. Kasvojani ja olkapäitäni verhoavat hiukset näyttävät huoneen puolihämärässä miltei tummilta. Aiempaa tuuheampina ne ovat alkaneet kihartua hiukan. Huomaan miettiväni, millä tavalla Valve minua juuri nyt katsoisi, jos olisi täällä.

Miltähän hänen sormensa tuntuisivat hiuksissani?

Hätkähdän niin äkkinäisesti, että kampa on tipahtaa käsistäni lattialle. Saan siitä viime hetkellä paremman otteen, mutten pysty pitämään loitolla kuvaa, joka kohoaa ajatuksen myötä mieleni syövereistä: tutut hoikat sormet kietoutuneina hiuksiini, ihollani hänen hengityksensä lämpö. Valven käsien varma, tutkiva kosketus, kaikkea muuta kuin välinpitämätön.