Ævintýr | maagin morsian

Totuus (osa 51)

A/N: Heimoi, ja iso kiitos jälleen kommenteista ja äänistä! <3 Tämä luku ilmestyy nyt suunniteltua aikaisemmin siksi, että jaoin yhden ison luvun kahdeksi. Kokonaisuudesta olisi muuten tullut makuuni vähän turhan pitkä, ja se olisi sisältänyt kaksi erillistä isoa draaman kaarta. Haluan antaa molemmille oman tilansa.

Mukavaa kesän alkua kaikille, ja toivottasti pidätte tästä luvusta yhtä paljon kuin minä sen kirjoittamisesta. :)

**

Hän on sentään sulhaseni.

Huomaan miettiväni lakkaamatta Eddalle lausumiani sanoja kavutessani portaita ylös linnan toiseen kerrokseen. Keittiössä ne olivat lähinnä jonkinlainen rohkeudenosoitus, todiste siitä, etten aio paeta enää. Nyt lauseen vastaansanomaton totuus kuitenkin painaa rintakehääni.

Se ei ole kipua, ei täysin, mutta se on hermostuneisuutta ja odotusta ja epävarmuutta, lukuisia muita tunteita, joita en osaa tai halua nimetä. Sulhanen maistuu sanana suussani vieraalta, samalla tavalla kuin vanha kieli. Silti minä sen sanoessani ajattelen välittömästi vain häntä. Kaikkea, mitä välillämme on tapahtunut, niin huonoa kuin hyvääkin.

Eddan puheita Valvesta ja minusta uskallan sen sijaan miettiä vain vähän. En ole menossa yläkertaan yksin hauraan toivoni vuoksi.

Astelen portaita ylös hitaasti mutta määrätietoisesti, kannatellen tarjotinta käsissäni. Olen koonnut sille muutaman Eddan hunajakakun sekä kaksi höyryävää teekuppia. Valve tuskin on syönyt sen paremmin kuin minäkään. Arvelen, että kaipaamme molemmat kaiken mahdollisen vahvistuksen tulevaa keskustelua varten.

Mikäli hän tahtoo ylipäätään puhua minulle.

Odotan löytäväni Valven työhuoneestaan, ja siksi häkellyn, kun se on tyhjä. Hän on jättänyt makuuhuoneensa oven raolleen. Nopea vilkaisu kertoo, ettei hän ole myöskään lepäämässä.

Jään seisomaan neuvottomana paikoilleni. On inhottavaa huomata, kuinka helposti varmuuteni horjuu. Kai Edda olisi kertonut minulle, jos Valve olisi lähtenyt jonnekin kauemmas? En usko hänen olevan yhdessäkään alakerran huoneista.

Samassa minä muistan toisen tätä muistuttavan hetken, ulkona näkemäni tähdet.

**

Kun astun kiviportaikon pimeästä pohjoistornin tähdenvaloon, Valve on siellä.

Vaikka taivas on tähtiä väärällään, niiden kalpea loisto paljon kirkkaampi kuin puutarhassa, minun huomioni pysyy vain ja ainoastaan hänessä. Valve seisoo selin minuun, yöllistä maisemaa katsellen. Tiedän hänen kuulleen saapumiseni, mutta hän ei silti reagoi asiaan millään tavoin. Minä kohotan leukaani ja kävelen lähemmäs.

Valve kääntyy katsomaan minua vasta, kun olen melkein hänen vierellään. Äkisti ymmärrän, miksei hän tehnyt niin aiemmin. Vähäisinkin etäisyys, tyyneys, on kadonnut hänestä. Tilalla on haavoittuneisuus ja kipu, sellainen, jonka kuvittelen yltävän syvälle sieluun. Harmaa hänen silmissään on sitä täynnä, samoin kuin taikuus. Mahdoton kätkeä.

Tiedän, että Valve näkee myös minun itkettyneet kasvoni, uupumuksen ja surun. En pystyisi peittämään sitä häneltä sen enempää kuin hän omia tunteitaan minulta juuri nyt.

Katsomme toisiamme sanaakaan sanomatta. Minulla on samanlainen olo kuin kohdatessamme suudelman jälkeen, liian paljas. Tarjottimen paino käsivarsillani muistuttaa onneksi teestä ja leivoksista. Sysään sen lähemmäs Valvea, helpottuneena siitä, että minulla on niin arkinen syy rikkoa painostava hiljaisuus.

"Tässä – sinulla on varmasti nälkä."

Valve siirtää sanojeni myötä katseensa tarjottimelle. Hän ei tee elettäkään tarttuakseen mihinkään tuomisistani. Silkka hermostuneisuus saa minut töksäyttämään: