Ævintýr | maagin morsian

Pidot (osa 14)

A/N: Kaksi uutta lukua yhden kuukauden aikana, mitä ihmettä. Sain tämän odotettua nopeammin valmiiksi, joten halusin julkaista sen kiitoksena kaikista kommenteista ja äänistä. Olette parhaita! Jatko ilmestyy toivon mukaan elokuun alkupuolella.

**

Väen järjestämä päivällinen ei ole sellainen kuin odotin sen olevan. Meidät vastaanottaneiden maahisten käytöksen perusteella kuvittelin kohtaavani jotakin vakavailmeistä ja jäyhän juhlavaa, aterimien terävää kilahtelua vähäisen keskustelun taustalla – ehkä myös joitain yksittäisiä maljapuheita.

Juhla muistuttaa minua kuitenkin enemmän kotikylässä pidetyistä pidoista syyspeijaisten aikaan. Tunnelma on iloinen ja riehakas, Valven ruokasalia pienempi mutta samalla kodikkaampi huone kylpee lukuisten lyhtyjen luomassa valossa. Liekkien lämpö hehkuu kasvoillani kuunnellessani ympärilläni kohoavaa äänekästä puheensorinaa, joka tuntuu melkein oudolta kaikkien kokemieni hiljaisten päivien jälkeen.

Pöydän ääressä istuvista maahisista vain pieni osa on minulle entuudestaan tuttuja, kuten parrakas Saarto, joka nauraa paraikaa jollekin kumeasti. Mukana on paljon naisia, ja lapsiakin – tunnistan piha-aukealla hetki sitten näkemäni maahistytön tämän kesyttömänpunaisesta tukasta. Kukaan ei toru nuorempia, vaikka nämä syömisen sijasta intoutuvat pian jahtaamaan toisiaan pöydän alla ja vanhempiensa jaloissa. Lasten naurunpyrskähdykset täyttävät ilman kuin pienten lintujen sirkutus.

Harma katselee kaikkea sitä omalta paikaltaan, huulillaan leveä hymy. Väen johtajan kohottaessa lasinsa maljaan juhlijoista äänekkäimmätkin vaikenevat kuuntelemaan, mitä sanottavaa tällä on:

"Kalvaslinnan maagille ja tämän morsiamelle. Sille, että tämän illan jälkeen Ýmiss ja metsämme saa hengittää jälleen mädästä vapaana."

Lasit kilahtelevat toisiaan vasten hurraahuutojen saattelemana. He juhlivat voittoa, jota ei vielä edes ole, minä ajattelen, voimatta mitään sille, että metsässä heränneet pahat aavistukset täyttävät jälleen pääni. Kotona moisen olisi ajateltu tuovan huonoa onnea.

Minua vastapäätä istuva Valve ei kuitenkaan vaikuta huolestuneelta. Väen peittelemätön ilo on niin tarttuvaa, että tunnen synkkämielisyyteni lopulta haihtuvan.

Väen pidoissa tarjoiltu ruoka on yrteillä vahvasti maustettua ja äärimmäisen herkullista, ja sitä tuntuu olevan loputtomasti. En ole nähnyt kalvaslinnassa nälkää, mutta muistan yhä, millaista pahimpina aikoina kotona oli. Se saa minut keräämään lautaselleni kaikkea mitä maahiset vain keksivät minulle tarjota, hunajalla päällystetyistä paahdetuista pähkinöistä aina yrttiseen lihapataan. Huolella haudutettu liha tuntuu sulavan kielelleni.

Olen juuri maistamaisillani vierustoverini maukkaaksi kehumaa makeaa piirasta, kun äkkiä punatukkainen maahislapsi, sama jonka näin aiemmin ikkunasta, tömähtää jonkin leikkinsä tuoksinassa minua vasten. Sen sijaan, että juoksisi äkkiä pois, tämä tarraa pienillä käsillään jalkaani ja tiirailee minua kuin olisin kiinnostavin asia koko huoneessa.

"Sinä tuoksut taikuudelta." Tyttö hengähtää lauseen samaan sävyyn kuin joku toinen sanoisi, sinä olet kaunis.

"Öh, niin", kuulen sanovani aavistuksen hämilläni. Vaikka todellisuudessa se on pelkkää lainataikuutta.

Minun on estettävä itseäni, etten vain koskettaisi kaulallani lepäävää medaljonkia. Tähän mennessä olen pystynyt aistimaan lähelläni olevan taikuuden ainakin jollain tapaa, olipa kyse sitten Valvesta tai maahisista. Noidan langettama krafja ei kuitenkaan suostu kertomaan minulle mitään itsestään. Välillä vain medaljongin painavuus muistuttaa minua siitä, että se on muutakin kuin pelkkä koriste.