Ævintýr | maagin morsian

Epävarmuus (osa 23)

A/N: Heissan, ja hyvää kesän alkua! Anteeksi, että tässä kesti taas, toivottavasti aivan kaikki lukijat eivät ole ehtineet kaikota... Kiitos jälleen hirmuisesti kommenteista ja äänestämisestä!

**

Kuvittelin jo tottuneeni kalvaslinnan hiljaisuuteen, tapaan, jolla kiviset käytävät vaikenevat kulkiessani niiden läpi. On kuin jonkinlainen taika pitäisi aloillaan kaikuja ja kolahduksia ja kaikkea muuta, jota näin vanhassa rakennuksessa kuuluisi tavallisesti kuulua. Niiden sijasta korviini kiirii pelkästään omien askelteni ääni.

Aiemman jälkeen en tahdo mitään niin paljon kuin hiljaisuuden rikkoutumista. En juokse, en varsinaisesti, mutta huomaan silti kulkevani hiukan tavallista nopeammin laskeutuessani portaat alas ja kääntyessäni eteläsiipeä kohti. Käteni ovat puristuneet jälleen tiukasti nyrkkiin.

Vaikka tiedän sen hyödyttömäksi, yritän parhaani mukaan selvittää päässäni vallitsevaa sekasortoa: juureton taikuus, ensimmäinen maagi Rúne, sisälläni piilevä valo. Valven perhe. Valven äiti ja isä, joista hän puhui kuin ei todellisuudessa tuntisi heitä. Kaikista mahdollisista yksityiskohdista palaan yhä uudelleen ja uudelleen maagin menneisyyteen, ilman että voin sille mitään.

"Minun on mietittävä tätä. Tämä... tämä kaikki on tapahtunut niin äkkiä."

Niin olin Valvelle hänen työhuoneessaan sanonut, huolellisesti ja hitaasti, tavoitellen ääneeni tyyneyttä. Jokin oli silti tuntunut äkkiä kuristavan kurkkuani, painavan kipeästi rintakehää ja samalla sydäntä. Ainoa ajatus, joka päässäni takoi, oli että minun olisi päästävä hetkeksi pois.

"Totta kai. En odota sinun tekevän päätöstäsi heti - maagiksi ryhtyminen on jotakin, jota pitää harkita huolella. Punnitse asiaa rauhassa."

Olin nähnyt Valven ilmeestä, että hän vaistosi jonkin olevan vialla, muttei täysin ymmärtänyt mikä. Kuinka olisi, kun en kunnolla ymmärtänyt itsekään? Minun olisi pitänyt jäädä, yrittää selittää. Sen sijaan olin vain mutissut keskeneräisistä taloustöistä ja noussut, kävellyt ovelle. Mikäli Valve sanoi perääni vielä jotakin, en kuullut sitä.

Tunnen syyllisyyden vihlaisun muistellessani lähtöäni. On kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin.

Kalvaslinnan pihamaalla maisemaa hallitsee haaleansininen iltapäivä. Korppien karhea nauru kantautuu jostakin kauempaa, puutarhan rajaa vartioivat puut huojahtelevat tuulessa. On kesäpäiväksi vaitonaista, mutta ei samalla pysähtyneellä tavalla kuin linnan seinien sisäpuolella.

Minä hengitän sisääni yrteiltä tuoksuvaa ilmaa, karkotan mielestäni edes lyhyeksi aikaa Valven puheet maagiudesta ja kaikesta muusta. Muistoa kylkiluiden taakse käpertyneestä valosta on vaikeampi unohtaa, mutta yritän tehdä niin silti kävellessäni nuokkuvien kukkien luo.

Työskentelen linnan kasvimaalla paljon pidempään kuin tavallisesti. Kitken viimeisetkin löytämäni rikkaruohot, haen kaivolta vettä istutuksille, alan vähän kerrallaan valmistella puutarhaa lähestyvää syksyä varten. Korpit käyvät seuraamassa tekemisiäni aluksi uteliaina, mutta ne lentävät pian pois huomatessaan, ettei mitään mielenkiintoista tapahdu. Minä hädin tuskin huomaan lintujen saapumista tai lähtöä.

Tämä on minulle tuttua, ajattelen upottaessani sormeni yhä uudestaan ja uudestaan kosteaan multaan. Liikkeissäni on jotakin melkein raivokasta: epämiellyttävä todiste siitä, etten pysty sittenkään pitämään aiempaa loitolla. Tämän minä ymmärrän.

Mitä minä ymmärrän taikuudesta? En yhtään mitään. Kaikki maagiuteen liittyvä on minulle vierasta ja pelottavaa, väitti Valve mitä tahansa. Kuinka kaltaiseni oppimaton talonpojan tytär voisi koskaan kyetä samaan kuin mitä olen nähnyt hänen tekevän? Suojaamaan muita loitsuillaan, siirtymään paikasta toiseen pelkän taikuuden avulla... En pysty edes lukemaan kirjoja, joita hän tutkii iltaisin kirjastossa väsymättä.