Ævintýr | maagin morsian

Päätös (luku 77)

A/N: Mukavaa helmikuun alkua, ja kiitos jälleen teille lukemisesta, kommenteista ja äänestämisestä! Merkitsee aina yhtä paljon. ❤ Tässäpä olisi uusi luku. 

**

Me syömme päivälliseksi äidin valmistamaa kalakeittoa.

Talviahvenista tehty keitto on lämmintä ja täyttävää, sen liemi maukkaan kermaista. Kuvittelin, ettei minulla olisi ruokahalua, mutta syön lautaseni aikailematta tyhjäksi. Äiti ei edes yritä peitellä tyytyväisyyttään. Hän kauhoo minulle lisää ja leikkaa mukaan rapeakuorisen leipäsiivun, joka ei ole täysin tuoretta mutta on silti hyvää. Enää ruokaa ei tarvitse säästellä pöydässämme kuten ennen.

Ateria on lusikoiden kilahtelua lukuun ottamatta vaitonainen. Huomaan äidin toisinaan vilkaisevan avonaisia hiuksiani, mutta kukaan meistä ei mainitse sanallakaan kipeitä asioita. Malva uittaa omaa leipäpalaansa keitossa ja näyttää virkeältä kuin kevätpäivän varpunen. "Odottaa jo läksyjään", äiti puhahtaa, mutta kuulen kyllä, miten ylpeä hän asiasta on.

Äidin muuttunut suhtautuminen Malvan koulunkäyntiin keventää hiukan sydäntäni. Hän ei ollut opiskelustamme koskaan innoissaan, kun isä yritti puhua siitä hänelle. Äidin mielestä kyse oli kai turhasta toivosta. Nyt on viimein toisin.

En ehkä hoitanut sopimuksen solmimista niin hyvin kuin minun olisi pitänyt, mutta en myöskään kadu sitä.

Minä istun pöydässä samalla paikalla kuin viimeksi, kohdassa, johon ikkunan takana kulkevien katse ei osu. Emme ole vielä keskustelleet asiasta, mutta epäilen äidin ottavan sen puheeksi ennen pitkää. Minun on tehtävä päätös tarinastani ja siitä, mitä kertoa kyläläisille. En voi piileskellä äidin ja Malvan luona ikuisesti.

Totuus kuitenkin on, etten tiedä, kuinka pitkäksi ajaksi aion edes jäädä. Samalla kun lusikoin keittoa, erilaiset suunnitelmat risteilevät päässäni, sotkeutuvat yhteen. Kalvaslinnan vaunut ovat odottamassa minua, Valve sanoi. Ne vievät minut minne ikinä pyydän. Myös hoviin? Siihen en usko. Sen sijaan Agnes ja hänen mökkinsä...

Kerron kaupantekijänoidalle niin monta salaisuutta kuin minun täytyy, teen mitä vain, jos hän auttaa minua.

Pidän aterian aikana huolen siitä, etten enää kadota taikuuttani tai tunnetta sidoksesta. Aina kun aistin hämärän valoani vasten, kaikkein terävin kipuni vaimenee. Onko sekin pelkkää turhaa toivoa? Ehkä, mutta tarvitsen sitä juuri nyt. Se auttaa minua uskomaan, että voin tehdä jotakin – ettei ole sittenkään liian myöhäistä. Myös minä lupasin.

En voi kuitenkaan lähteä vielä. En, vaikka haluaisin. Mädän hyökkäyksen aiheuttama heikkouteni ei ole karissut. Tuupertumiseni kalvaslinnan vaunuihin ei hyödyttäisi yhtään ketään. Ja lisäksi...

Minä ja Malva siivoamme pöydän ruokailun jäljiltä. Katson, kuinka malttamattomasti hän sen tekee. En aio hävitä minnekään, lupasin Malvalle. Minun on varmistettava, että hän ja äiti pärjäävät. On mahdotonta sanoa, miten kauan matkani Agneksen luo kestää. Entä jos kuninkaanmiehet saapuvat kylään, kun en ole täällä? Kuinka voin luottaa siihen, etteivät he yritä selvittää olinpaikkaani tarpeen tullen väkivalloin? Ajatus saa suupieleni kiristymään pelosta ja vihasta. En antaisi moista itselleni anteeksi.

Kun olemme valmiit, Malva tuo keittiönpöydän ääreen kirjansa ja hiilenpalansa ja loputtoman intonsa, ja minä istun hänen viereensä. Äiti sytyttää kaksi kynttilää meitä varten, hämärtyvää päivää vastaan. Vielä jonkin aikaa. Minä kerään voimiani ja odotan vielä jonkin aikaa, ja teen sitten lopullisen päätöksen.

"Meille on opetettu tällä viikolla päässälaskua", Malva kertoo minulle ja käärii auki erikokoisia numeroita täynnä olevan, haurauttaan rahisevan paperin. Minä pakottaudun siirtämään pelkoni syrjään ja nojaudun tutkimaan merkintöjä.