Ævintýr | maagin morsian

Kohtaamisia (luku 66)

A/N: Moikka, kiitos kaikille jälleen lukemisesta sekä kommenteista ja äänestämisestä! ♥ Tässäpä olisi uusi luku. :)

**

Tunnit ja kilometrit sotkeutuvat hiljalleen toisiinsa.

Ikkunan takana myös maisemat ja sää muuttavat muotoaan, mutta kiinnitän siihen enää vain vähän huomiota. Minulla ei ole aavistustakaan, millaiset maamerkit kertovat määränpäästämme, vaikka Seremonia pidettiinkin samalla seudulla. En saa enää mieleeni kaupungin nimeä. Matka sinne oli ollut vaitonainen, rivi mykkiä lähikylien tyttöjä hermostuneesti kiinni toistensa kyljissä. Yllättävän paljon, ja samalla ei lainkaan, tämän matkan kaltainen.

Jossakin vaiheessa lakkaan katsomasta ulos ja keskityn tuijottamaan tyhjyyteen viestintuojan pään yläpuolella. Kehoni on jännityksestä ja istumisesta jähmeä. En osaa päättää, tahtoisinko meidän olevan vihdoin ja viimein perillä, vai kulkevan eteenpäin loputtomasti.

Kun vaunut sitten yhtäkkiä pysähtyvät, säpsähdän hermostunut tunne vatsassani. Emme kuitenkaan ole vielä kuninkaankaupungissa. Katsoessani ulos näen jonkin matkan päässä tummana virtaavan joen ja hiukan lähempänä ystävällisen näköisen tavernan, jonka ikkunoista loistaa lämmin valo. Tämä on vasta välietappi. Ohjastajan lähtiessä taluttamaan hevosiamme pois ymmärrän meidän saavan täältä uudet hevoset loppumatkaa varten. Nykyiset olentoparat näyttävätkin jo lopen uupuneilta.

Viestintuojan rykäisy havahduttaa minut. "Toisinko teille majatalosta jotakin syötävää?"

"En tarvitse mitään, hyvä herra", vastaan kohteliaaseen sävyyn, kiitollisena Eddan valmistamasta aamiaisesta. Jo pelkkä ajatus näissä vaunuissa syömisestä, ennen kaikkea viestintuojan valvovan silmän alla, kuihduttaa vähäisimmänkin nälkäni.

Viestintuoja nyökkää yhtä lailla kohteliaasti. Hän nousee poistuakseen, kun ennätän jatkamaan empien:

"Voisin kyllä jaloitella hiukan. Matka on ollut pitkä."

"Teidän on parempi pysyä täällä", viestintuoja vastaa katsomatta minuun. En osaa kunnolla tulkita hänen ilmettään, mutta minulla on tunne, ettei hän pitänyt lainkaan ehdotuksestani. "Jatkamme aivan pian."

Sen jälkeen hän sulkee oven visusti – merkitsevästi – perässään.

Nojaudun seuraamaan, kuinka hän kävelee tavernan edustalla seisoskelevien miesten luo ja alkaa ohjeistaa yhtä heistä viittoen vaunujen suuntaan. Kun mies nyökkää, viestintuoja sujauttaa tämän käteen kiiltävän kolikon. Välimatkankin päästä huomaan, miten hopean välkähdyksen myötä mies asettuu niin, että voi pitää vaunuja silmällä. Hetken verran hän tuntuu katsovan suoraan minuun.

Näky saa synkeän hermostuksen kiertymään jälleen solmuksi vatsassani. Mies tuskin vartioi vaunuja ainoastaan turvallisuuteni takia. Jos päättäisin yrittää paeta tai vain astua ulos, minut tuotaisiin epäilemättä pian takaisin. Viestintuojan aiempi myötätunto saattoi olla aitoa tai sitten ei, mutta ainakaan hän ei ole täysin vakuuttunut, että noudatan kiltisti omaa osaani hovin suunnitelmissa. Jos hän on sitä mieltä, niin on varmasti myös hovi.

Viestintuojan teon jälkeen on yhä vaikeampi olla ajattelematta vaunuja häkkinä. Venyttelen paikoillani sen vähän mitä pystyn, yritän saada kankeat jalkani vertymään. Nyt kun olen yksin, minun ei tarvitse olla koko ajan harkitsemassa jokaista elettä ja ilmettä. Se on sentään helpotus.

Huomaan pian, että kielomedaljongin tunnustelu käsissäni tekee olostani tyynemmän. Viestintuojan ollessa paikalla en tohtinut koskea siihen lainkaan. Nyt kääntelen korua vaunujen himmeässä valossa sivellen kaiverruksia sormenpäilläni. Vielä siirtoloitsuakin enemmän se on minulle tällä hetkellä muistutus Valvelle antamistani lupauksista.