Ævintýr | maagin morsian

Korppikuningatar (viimeinen osa)

A/N: Hei, tässä olisi Ævintýrin viimeinen luku. Julkaisen hiukan pidemmät loppusanat omista tunnelmistani sekä kirjoittamiseen liittyvistä suunnitelmistani vielä myöhemmin, nyt haluan antaa tarinan puhua puolestaan.

Sen haluan kuitenkin sanoa, että Wattpadin lukijayhteisö on merkinnyt minulle aivan todella paljon, ja olen todella kiitollinen, että olette löytäneet tätä kautta Alisan ja Valven tarinan pariin. Kiitos lukemisesta, äänistänne, kommenteistanne, fanitaiteestanne ja viesteistänne. En usko, että tarina olisi valmistunut ilman täältä saatua tsemppiä ja motivaatiota. ❤

**

Metsä vaikenee, kun se huomaa minut.

Jopa puiden oksilla lehahtelevat linnut päättävät laulunsa. Viserryksestä jäävä kaiku on samaan aikaan tummaa ja heleää, kuin neulasiin takertuvaa meripihkaa. Kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen en ole varma eläinten luonnosta; siitä, ovatko ne todellisia vai syntyneet taikuuden myötä. Saattaa olla, että minua tarkkailevan varpusen rintalastassa sykkii linnun elämän sijasta kauan sitten kuolleen noidan sydän.

Kävelen syksynviileällä sammaleella paljain jaloin. Mekkoni helma hipoo kuusenneulasia ja mustikanvarpuja. Ne minä tiedän todellisiksi. Metsän noituus kulkee ylitseni lainehtivina väreinä, samalla tavalla kuin jossakin toisaalla tekisi puiden lomasta lankeava valo. Taikuuteni kuuntelee sitä varuillaan: syvää hiljaisuutta ihollani, yliluonnollisuutta lintujen siiveniskuissa. En kulje tätä reittiä ensimmäistä kertaa, mutta se tai vannomani valat ovat toisinaan hauraita takuita, kun kyse on noidista.

Äänettömyyden rikkoo määrätietoinen vihellys, ja minä seisahdun aloilleni. On mahdotonta estää ohikiitävää huojennusta. Kiristän kulkuani sävelmää seuraten, kunnes saavun harakankellojen peittämälle aukiolle. Paikka on pieni ja syrjäinen, kuin muun metsän unohtama. Kukkien joukossa kasvaa yksi ainoa kaita koivu. Syksystä huolimatta se ei ole suostunut värjäämään vihreitä lehtiään.

Vaaleahiuksinen ilvesnoita, Viehka, istuu sääret ristissä koivun juurella. Takki leveillä harteilla on toinen kuin muistikuvissani, mutta vähintäänkin yhtä kulunut. Se on ainoa näkyvä tapa, jolla aika on koskettanut häntä. Vyöhön kiinnitetyt lasipullot kilahtavat tutusti Viehkan hypähtäessä ylös.

Kun kohtasimme ensimmäisen kerran, en kyennyt erottamaan kunnolla hänen noituutensa piirteitä. Nyt minä tiedän, että se muodostuu uteliaan metsänpedon askelista ja järvenaaltoihin sekoittuvasta rankkasateesta, loputtomasta seikkailunnälästä. Juuri uskaliaisuutensa vuoksi hän tarjoutui aikoinaan hakemaan minut kotikylästäni sotilaiden mukana, ja sen vuoksi hän on nyt täällä.

"Tapaamme jälleen", Viehka sanoo ja kumartaa. Todellisuudessa siitä on vuosia ja vuosia, kun olemme viimeksi nähneet toisemme tässä samassa paikassa.

"Niin", minä sanon ja tarkastelen koivua juurista latvukseen. Punos ei havahdu, mutta olen tottunut siihen. Valoni hehkuu niin horjumattoman kirkkaasti, että tiedän Viehkan näkevän sen katseestani. Joukossa on tammen sydänpuun lujuutta siinä, missä hiljaisuus ennen oli.

Viehka kallistaa päätään. Tiedän, että hän kuuntelee metsää minun laillani.

"Tämäkö on siis viimeinen kerta?"

"Kyllä. Tämän jälkeen – olen käyttänyt loppuun velkani."

"Ja sinä uskot, että kaikki tapahtuu kuten ennenkin? Että Kulkija kunnioittaa sopimustanne?"

Huulillani käy pieni hymy. "Se on täällä hetkenä minä hyvänsä."

Aukion hiljaisuus käpertyy kasaan kuin palava tuohi; ilma väreilee taipuessaan vieraan taikuuden voimasta uuteen muotoon. Metsä sävähtää mutta sallii sen, koska ei muuta voi.