Ævintýr | maagin morsian

Nessa (osa 58)

A/N: Kiitos kaikille jälleen äänistä ja kommenteista! <3 Toivottavasti pidätte tästä luvusta.

**

Purhan vakuutteluista huolimatta pääsyni Osmaan tuntuu melkein pelottavan helpolta.

Kylän portin luona seisoskelevat kaksi miestä eivät suo suuntaani vilkaustakaan kävellessäni heidän ohitseen. Äänekäs keskustelu jostakin metsästykseen liittyvästä peittää alleen sydämeni tiheät, hermostuneet lyönnit. Kuvittelen, kuinka hetkenä minä hyvänsä jompikumpi heistä huutaa perääni, käskee pysähtymään, mutta mitään sellaista ei tapahdu. Aivan kuten Purha sanoi, miesten huomio ei vain yksinkertaisesti koskaan kiinnity minuun.

Niin on myös muiden kohtaamieni ihmisten tapauksessa: iäkkään naisen, joka rikkoo parhaillaan tynnyriin kertynyttä jäätä läheisen talon portailla, tai kaivon luona seisoskelevan nuoren miehen. Hänen katseensa kohtaa omani silmänräpäyksen ajan, kuin vahingossa, ja kääntyy sitten välittömästi pois. Kukaan ei tee tiettäväksi, että heidän kyläänsä on saapunut muukalainen. Voisin yhtä hyvin olla pelkkä aave.

Sen tajutessani rintakehääni painava levottomuus vaimenee vähän. En silti halua ajatella Väen loitsua kaikkivoipana suojamuurina, päästää keskittymistäni herpaantumaan. Valitsen reittini talojen hiljaisten nurkkien mukaan ja pidän huolen siitä, että olen koko ajan tietoinen lähettyvilläni olevista ihmisistä.

Varovaisuuteni osoittautuu aiheelliseksi, tosin eri tavalla kuin kuvittelin. Kun ohitan kaivon, minua jolkottaa vastaan irrallaan kulkeva koira. Kyseessä on suuri ja villisilmäinen olento, varmaankin jonkun kylän metsästäjän omistama. Päästyään kohdalleni se nuuhkii epäluuloisen oloisesti kylmää talvi-ilmaa. Takkuiset niskakarvat nousevat äkkiarvaamatta pystyyn.

Seisahdun kiireesti aloilleni. Korvissani kaikuu kauempaa kuuluva äänekäs haukunta, samanlainen, jonka kuulin Osmassa viimeksi. Minun olisi pitänyt ymmärtää kysyä Purhalta, yltääkö peitelumouksen vaikutus myös eläimiin.

Ilmeisesti niin on. Koira kiertelee minua jonkin aikaa, tietämättä kuinka sen tulisi edetä. Sen kiinnostus hiipuu kaivon luona olevan nuorukaisen kutsuessa sitä. Vedän värähtäen henkeä jäädessäni seuraamaan, kuinka koira kiiruhtaa kaivolle häntä heiluen. Jatkan matkaa vasta kun olen varma, että se ei yritä seurata minua tai muuten välitä läsnäolostani.

Hiljainen kihelmöinti kulkee yhä ihoani pitkin, lakkaamatta hetkeksikään. Myöskään sateen tuoksu ei ole haihtunut täysin. Väen peitelumous on taikuutena toisenlaista kuin mihin olen tottunut. Se on todellakin kuin jonkinlainen naamio, huntu, jonka Purha on pukenut ylleni. Missään vaiheessa se ei kosketa sisälläni olevaa valoa, ei kuten Valven loitsut. Ehkä lumousten voima on sillä tapaa lievempi.

Mietteeni taikuudesta haihtuvat saavuttaessani Osman kylätalon. Aivan kuten viime kerralla, paikalle on kerääntynyt kyläläisiä hermostuneeksi joukkioksi. Tunnelma on tummapiirteinen ja kireä, odottava sellaisella epävarmalla tavalla, kun ei tiedä, tuleeko odotuksen päätös olemaan hyvä vai ei. Tunnistan muutaman miehistä niiksi, jotka eivät olisi halunneet turvautua Valven apuun. Katkeruus ja epäluuloisuus erottuvat kasvoilta nytkin, entistä selväpiirteisimpinä Osman ankarassa kylmässä. Ikäisiäni tyttöjä ei näy.

Minä käännän katseeni päättäväisesti pois, suljen korvani vihamielisiltä kuiskauksilta. Nyt kun tiedän kylän historian, ymmärrän paremmin, mistä ne kumpuavat. Osma on saanut maksaa Rahkon julmuudesta aikoinaan kalliisti. En voi olettaa, että sellaisen vaikutus häviää pois noin vain.

Se ei silti tarkoita, että pystyisin hyväksymään, kuinka he kohtelevat Valvea. Olen jo jatkamaisillani matkaa, kiireisin askelin, kun samassa huomioni kiinnittyy kylätalon portailla seisovaan mieheen. En ole ensin varma, minkä vuoksi. Hänessä on jotakin erilaista muihin paikallaolijoihin verrattuna, väsynyttä, haavoittuvaa. Näen hänen tuijottavan kylätalon ovea kuin hän yrittäisi kerätä rohkeutta avata se. Yhteen puristuneet huulet vapisevat hienoisesti.