Ævintýr | maagin morsian

Hiisiprinsessa (osa 45)

A/N: Heimoi taas, ja kiitos hirmuisesti kaikista kommenteista ja äänistä! Oli todella mukava palata tauolta, kun vastaanotto oli moinen. <3 Tässäpä olisi uusi luku, toivottavasti pidätte.

Ilokseni voin kertoa, että Ævintýrista on tehty tässä välissä jälleen kaunista fanitaidetta. <3 Valve korppeineen (!) löytyy Instagramista luciniasatakieli-käyttäjän tililtä, käykäähän katsomassa. Kiitos vielä hirmuisesti kuvasta. : )

Kaikki tähän mennessä tehty Ævintýr-fanitaide löytyy myös omalta Instagram-tililtäni (raadelmantarinat) fanitaide-highlightista. Olen tosi iloinen, että kaikki taiteilijat antoivat luvan laittaa omat kuvansa esille, koska fanitaide on minulle niin iso juttu. Käyn katselemassa tuota kuvakollaasia itse ihan joka välissä.

**

Mitä minä sinulle oikeastaan olen?

Kaiken sen jälkeen ei kai ole ihme, että Valve on jälleen vierailija unessani.

Hänen kaapunsa korpinsulat kahisevat tuulessa, jota minä en tunne. Hiukseni ovat auki, päälläni on pelkkä yömekko. Olen paljan jaloin. Valven silmien tumma tutkimattomuus on naamio, jonka hän on pukenut ylleen. Silti hän ei käännä katsettaan kasvoiltani.

Me tuijotamme toisiamme, hiukan samaan tapaan kuin työhuoneessa. Jostakin syystä en osaa arvioida etäisyyttä välissämme. Ensin se tuntuu vain parin askeleen mittaiselta, mutta muuttuu sitten, niin että todellisuudessa Valve on aina vain kauempana. Hänen selkänsä takana on kylmien talventähtien kirjoma taivas.

Haluan ylittää sen, etäisyyden. Mutta en saa jalkojani liikkeelle.

Valven olemus huokuu hänen taikuutensa synkintä ja syvintä voimaa. Juuri nyt hän on korppikuningas, muukalainen. Se, joka aina lopulta katoaa ulottuviltani.

Siksi minä hengähdän yllättyneenä, kun hän kääntymisen sijasta alkaakin kävellä minua kohti. Tuuli kulkee yhä hänen kaavussaan, hiuksissaan. Hänen ilmeensä tutkimattomuus ei ole muuttunut. Vatsassani värähtää määrittelemätön tunne.

Valve pysähtyy vasta, kun on aivan edessäni. Niin lähellä, että kykenee koskettamaan. Hänen tuoksunsa, taikuutensa, on kaikkialla ympärilläni: läheisyys jota kaipaan. Olen alkanut vapista. Pulssi hakkaa kuin rumpu kurkunpäässäni.

Meitä erottavat näkymättömät rajat eivät merkitse unessa. Valve kohottaa kätensä ja asettaa sen kaulalleni, tunnustelee sormenpäillään sydämenlyöntieni ja juurettoman taikuuden yhteistä kiivasta melodiaa. Hänen suupielillään käy aavistuksenomainen hymy.

Hitaasti, hitaasti, hän tarttuu leukaani, kohottaa päätäni itseään kohti.

En kyennyt tuntemaan tuulta, mutta sen sijaan minä tunnen Valven hengityksen lämmön hänen suunsa painautuessa omalleni.

Havahdun säpsähtäen hereille. Sydämenlyöntieni kaoottinen rytmi on seurannut minua unesta todellisuuteen, hengitys pakenee huuliltani lyhyenä ja katkonaisena. Kuin olisin nähnyt painajaista, ajattelen silmiäni kiivaasti räpytellen, vaikka todellisuudessa kyse oli jostakin aivan muusta. Veri kohisee korvissani.

Huonetta hallitseva pimeä tekee muistikuvista ja yksityiskohdista häkellyttävän selkeitä. Kosketan haparoiden kaulallani tuntuvaa pulssia, kohotan sormeni hetken epäröinnin jälkeen leualleni. Suulleni. Sisintäni korventaa levottomuus, kun annan itseni elää unen viimeiset hetket uudelleen.

Hiukseni valuvat kasvoilleni ja olkapäilleni nukkumisen jäljiltä sekaisena putouksena. Äkkiä en kestä tuntea niiden olevan auki. Etsin sängyn päädystä hiusnauhan, jolla sidon tukkani hätäisesti kiinni, yritän hengittää syvään katkonaisten särähdysten sijaan. Se ei saa mieltäni tyyntymään. Taikuus välähtelee ranteissani kiivaasti, kuin auringonsäteet veden pinnalla.