Ævintýr | maagin morsian

Kirous I (osa 47)

A/N: Hirmuisen iso kiitos kaikista tässä välissä tulleista kommenteista ja lukujen äänestämisestä, kuten aina – on aina yhtä mukavaa lukea mietteitänne. Viime luvun saamat kommentit ja herännyt keskustelu ilahduttivat todella paljon. <3

Tästä luvusta sen verran, että ei pitäisi koskaan luvata etukäteen mitään, kun suunnitelmat muuttuvat kuitenkin... Eli tähän alkuun tuli niin paljon kaikenlaista, että päätin jakaa alun perin yhden luvun kahdeksi. Pahoittelut! Mielestäni tämä toimii kuitenkin hyvin omana kokonaisuutenaan.

**

En tiedä, mitä tehdä sisälläni olevalla kipeällä tyhjyydellä.

Jossakin välissä työhuoneen hämärä on syventynyt. Seison paikoilleni jähmettyneenä, yritän turhaan ymmärtää, kuinka jokin niin hyvä voi muuttua niin nopeasti joksikin täysin muuksi. Minulla on samaan aikaan sekä haavoitettu että turta olo. En saa kunnollista otetta mistään, vähiten omista tunteistani.

Pahinta on, ettei kerran herätetty polte vaimene pois noin vain. Suudelma, Valven käsien kosketus, kaikuu yhä jokaisessa sydämenlyönnissäni. Ihollani, niissä kohdissa kehoani joissa hänen hyväilynsä viipyi. Värähdän. Ilman hänen lämpöään minun on miltei kylmä.

Naurahdan hiljaa, tai ehkä nyyhkäisen – en ole varma, kumpaa. Typeryyteni on melkein liian suunnaton kestää. Kuinka minä hetken ajattelin... Kuvittelin, että...

Puristan käteni nyrkkiin ja painan ne silmiä vasten. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä seuraavaksi tehdä. Pitäisikö minun juosta yhä vain Valven perään? Vaatia selitystä, antaa saman toistua uudelleen? Kenties se olisi ainoa keino todella tavoittaa hänet, mutta rohkeuteni ei riitä. En pysty kohtaamaan Valven kireyttä, tulemaan jälleen torjutuksi. Jo pelkkä ajatus koskee.

Ehkä tein kaikesta huolimatta jotakin väärin. Ehkä hän ymmärsi, ettei sittenkään halua minua, ja siksi hän –

Vaikuttiko hän siltä, ettei halua sinua? ääni pääni sisällä tiuskaisee, mutta kuinka voin mitenkään olla varma? Olen säälittävän kokematon, mitä tällaiseen tulee. Kun muut ikäiseni vaihtoivat keskenään salaisia suudelmia ja kosketuksia kylätalon takana, minä olin joko töissä tai Malvan kanssa. En pitänyt sitä koskaan suurena uhrauksena. Ei ollut ketään, jonka seuraa olisin todella kaivannut, halunnut.

Ei ennen kuin nyt. Kosketan varoen suutelemisesta helliä huuliani. En tiennyt, että se voisi tuntua tältä. Merkitä näin suunnattoman paljon.

Mutta enää asialla ei ole väliä. Valve on lähtenyt, ja minun on päätettävä kuinka edetä. Osa minusta tahtoisi vain piiloutua huoneeseeni, hautautua peiton alle. Mutta mitä se lopulta auttaisi, omassa alakulossani rypeminen?

Hieron kasvojani käsilläni, yritän saada ajatukseni selkenemään. Edda. Tarkoitukseni oli alun perin mennä lukusalista hänen luokseen. Sitten Valve saapui, ja... Eddalla on minulle varmasti jotakin tehtävää, sellaista, joka vie mietteeni pois kaikesta tästä. Valvesta en aio puhua hänelle, ainakaan vielä.

Se on suunnitelmana parempi kuin ei mitään. Vedän henkeä ja silmäilen itseäni arvioivasti. Mekkoni kangas on mitenkuten rypyssä, palmikostani karkailee suortuvia sinne tänne. Voin vain kuvitella, kuinka paljonpuhuvilta punoittavat kasvoni näyttävät.

Suoristan mekon parhaani mukaan ja letitän tukkani huolellisesti uudelleen, kuin voisin tehdä aiemman sillä tekemättömäksi. Muistot eivät silti häviä. Huulillani on yhä itsepintaisesti suudelman maku.

Pudistan päätäni ja suuntaan keittiöön.

Matkalla Eddan luo minulla on aikaa miettiä, millaisia askareita häneltä pyytää. Tuntuu lohdulliselta keskittyä pelkästään kotitöihin, unohtaa muu: olla kuin sydämeni ei olisi särkymäisillään. Ehkä voisin jälkeenpäin käydä myös puutarhassa. Kuumeeni piti minut sieltä poissa, mutta tänään voisin tehdä valmisteluja lähestyvää talvea varten. Kuinka nopeasti aika onkaan kulunut.