The Legend of Akira

Outo uni

Etsin katseellani Emilyä leiristä. En nähnyt häntä missään, mutta näin Kazen Sarahin kanssa makuulla nauttimassa auringosta. "Ace on varmaankin harjoittelemassa", ajattelin, kun en nähnyt keltaturkkista urosta missään. Istahdan maahan ja katselen ympäristöä. "Ehkä jos seuraan Emilyn tuoksua, saatan löytää hänet", ajattelin. Kävelin pensasmuurin oviaukolle ja etsin Emilyn tuoksua. Ilmassa tuoksui häivähdys Emilystä. Seuraan tuoksua ja se johtaa vanhusten pesälle. Jolkottelen sinne ja astuin sisään luolaan. Menee hetken aikaa, ennen kuin silmäni tottuvat pimeään. Sitten näen, että luolassa makoilee neljä klaanivanhusta. "Kukas se tämä on? En ole nähnyt ennen", eräs susista kysyy uteliaasti. Katson tuon suden suuntaan ja huomaan, että hänellä on hopeanharmaa turkki. "Tuo on varmaankin Silver", ajattelen ja vastaan Silverille kertoen: "Nimeni on Akira. Olen uusi klaanioppilas ja tulin tänne auringon nousun aikaan." Silverin vieressä makasi pienemmän kokoinen koira, jolla oli oranssihtava turkki ja kirkkaan vihreät silmät. Hän vain tuijotti niillä minua äänettömästi. "Ömm, en tiedä teidän nimiänne, mutta on mukava tutustua", sanon varovaisesti. "Silver. Silver on nimeni", Silver kertoi ja katsahti vieressään olevaan naaraaseen ja jatkoi, "tämä on Lydia, entinen parantajamme. Hän on sen verran vanha, että hän nauttii nyt vanhusten oikeuksista." Lydia katsoi minuun vihreillä silmillään ja näytti muistelevan jotain. Katsahdan Lydian vieressä nukkuvaan naaraaseen. Hänellä oli punertava turkki. Punertavan naaraan vieressä istuva uros avaa suunsa ja kertoo: "Nimeni on Jet. Tämä vieressä nukkuvani kaunis naaras on kumppanini Bella." Jetin turkki on vaaleanharmaa ja hän on aika suurikokoinen susi. Jetin jäänsiniset silmät katsovat kumppaniinsa lempeästi. Hän käpertyy Bellan viereen ja nukahtaa. "Kannattaa olla nyt hiljaa, vanhukset ovat usein ärtyneitä, kun heidät herätetään hyviltä unilta", kuuluu ääni takaa. Vaaleanruskea turkki vilahtaa ohitseni. Emily istahtaa vanhusten pesän oviaukolle. "Akira, siitä tehtävästä, josta kerroin...Sinun pitää tarkistaa, onko vanhuksilla punkkeja ja poistaa ne", Emily neuvoi. Nyökkään ja kävelen kohti Silveriä. "Ei sinun tarvitse minun punkkejani poistaa. En minä kuitenkaan niin vanha ole. Teen sen itse", Silver haukahti ystävällisesti. Katsahdin epähuomiossa hänen toiseen takajalkaansa. Siinä oli ruhjeita ja se näytti kipeältä. Silver huomasi katseeni ja kertoi: "Harmillista kyllä, en voi enää toimia soturina." Nyökkään. Olisi ollut mukavaa nähdä, millainen soturi Silver oli. Mäyrät ovat vaarallisia vastustajia ja Silver on siitä elävä todiste. Katsahdan kolmen vanhuksen suuntaan. Huomaan, että entinen parantaja odottaa minua. Menen hänen luokseen ja alan etsimään punkkeja hänen turkistaan. "Sinutko hän valitsi?" entinen parantaja kuiskasi hiljaa minulle. Hätkähdän. Tiesikö Lydia unestani? "Riippuu, kenestä puhut", vastaan ja jatkan punkkien etsimistä. En ole tähän mennessä löytänyt yhtään. "Puhun Lumista", Lydia täsmensi ja katsoi kaukaisuuteen. "K-Kyllä hän ilmestyi uneeni ja pyysi minua liittymään klaaniin", selitin parantajalle. Parantaja käänsi katseensa minuun ja sanoi: "Lumi sinut johdatti tähän klaaniin ja hän on johdattava sinut poiskin." Se kuulosti jonkinlaiselta ennustukselta. En löytänyt yhtäkään punkkia Lydian turkista. "Sinulla ei ole yhtään punkkia...Mitä tarkoitit tuolla?" kysyin uteliaasti. "Poistan itse punkkini, joten teidän oppilaiden ei sitä tarvitse tehdä minulle", Lydia murahti. Sitten hän jatkoi kaukaisuuteen katselemista ja sanoi: "Tuo on ennustus, joka on osoitettu sinulle. Älä yritä muuttaa kohtaloasi, lopputulos on aina sama." Hätkähdin Lydian viisaista sanoista. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta käänsin katseeni Emilyyn. Emily odotti ovella. "Voinko nyt mennä? En haluaisi herättää noita kahta", kysyin Emilyltä ja osoitin hännälläni kahta vanhusta, jotka olivat käpertyneet toisiaan vasten. "Minä voin myöhemmin poistaa heidän punkkinsa. En ole aikoihin saanut juteltua Bellan kanssa", Emily sanoi ja katsoi lempeästi nukkuvia vanhuksia. "Oletteko läheisiä?" kysyn häneltä. "Kyllä, Bella on emoni ja Jet on isäni", Emily kertoi ja jatkoi, "voit nyt mennä vaikka leikkimään klaanioppilaiden kanssa tai nukkumaan. Huomenna on taas harjoitusten aika." Nyökkäsin ja heilautin häntääni hyvästiksi astuessani ulos luolasta. Käännyin kohti oppilaiden pesää ja tassutan sinne ajatukset mylläten.

Pääsen oppilaiden pesän luokse. Haistan ilmassa Kazen, Sarahin ja Acen tuoreet tuoksut. Astun sisään luolaan varovaisesti hiipien siltä varalta, että joku nukkusi. Kävelin luolaan ja mietin, missä minun pitäisi nukkua. Katselen ympärilleni. Sarahin makuupaikan vieressä oli tyhjä kuoppa. Astelin sen luokse ja menen makuulle. Mietin, miten Cobylla menee. Miten entinen isäntäni oli suhtautunut katoamiseeni? Etsiköhän hän minua? Toivottavasti ei. Mietin, mitä kaikkea olin oppinut tänään: vihollisen yllättämistä, punkkien poistoa ja kaikenlaisia tietoja klaanista ja sen jäsenistä. Hykersin tyytyväisenä. Oli oikea valinta tulla tänne. Silti minua kalvoi epäilys, että en pärjäisi täällä. Sysäsin epäilykset syrjään. Katsoin ympärilleni. Ace nukkui vieressäni tyytyväisenä. Hän näytti väsyneeltä ja tuoksui metsän kasveilta ja riistalta. "Hän varmaan oli saalistamassa jonkun kanssa", arvelen. Sarah astuu sisään luolaan sillä hetkellä. Hän katsahtaa Aceen ja kuiskaa: "Hei, Akira. Hän kävelee hiljaa luokseni ja asettuu makuulle omalle makuupaikalleen. "Ai, hei Sarah", kuiskaan vastaten tervehdykseen. Hän kääntää katseensa minuun. "Miten ensimmäinen päiväsi on mennyt?" Sarah kysyi uteliaasti silmät säihkyen. "Aika hyvin, olen oppinut kaikenlaista", vastaan iloisesti. Sarah vilkaisee luolan suulle ja haistaa ilmaa, sitten kääntyy minua kohti. "Minullakin meni päivä ihan hyvin, vaikka en minä oikein osannut saalistaa...", Sarah vingahti surullisesti. "Kyllä sitä oppii, en itsekkään osaa hirveänä mitään", rohkaisin Sarahia. "Niinpä kai", Sarah vastasi ja nyökkäsi painaen päänsä tassujensa päälle. Lasken oman pääni tassuilleni ja suljen silmäni. Yhtäkkiä kiepun taas pimeydessä avuttomana ja syhähdän samaan paikkaan, missä tapasin Lumen viimeksi. Mieleeni tuli Lydian kertoma ennustus. Mitä se oikein tarkoitti? "Lumi?" kutsun valkoista naarasta pimeydessä. En näe ketään ja yritän etsiä häntä katseellani ympäriltäni. "Lumi! Mikä se ennustus on? Mitä se tarkoittaa?" huudan pimeyteen. Yhtäkkiä jotain valkoista kylmää ainetta ilmestyy tassujeni alle. Minua alkaa paleltamaan. "Hyrr...", hyrisen. Kuonolleni tipahtaa jotain valkoista. Sitä tulee taivaalta kovalla vauhdilla. Tunnen kylmien viiltojen repivän turkkiani joka puolelta. Lyyhistyn maahan. Kylmä aine saa haavani kirvelemään. Käännän päätäni ja näen mustan hahmon pimeydessä. Hän vain katsoo minua...Kylmää valkoista aineitta alkaa satamaan taivaalta enemmän niin, että se estää näkemisen. Katoan taas valkeasta maisemasta ja syöksyn pimeyteen.

"Auts! Varo vähän!" kuuluu Acen murahdus, joka herättää minut unestani. Nousen unenpöpperössä pystyyn ja huomaan, etten onneksi ollut herättänyt ketään. Sarah ja Kaze nukkuivat viereikkäin sikeästi. Olin potkaissut takajalallani Acea kylkeen, muttei hän herännyt siihen. Huokaisen helpotuksesta. Astelen ulos. Taivas on täynnä tähtiä, eikä aamu ollut vielä koittanut. Tunsin kylmän viiman kulkevan läpi turkkini, joka muistutti näkemästäni unesta. Hytisen hieman. Katselen ympäri aukiota. Emily on vahdissa johtajan pesän edessä. Kävelen hänen luokseen. Mitä minä teen? En voi kertoa hänelle unestani, vai voinko? "Ai hei, Akira. Mitä teet täällä näin myöhään? Aurinko ei ole vielä edes noussut", Emily ihmetteli. Painoin pääni alas ja vastasin: "En vain saanut unta...Tai no, näin painajaista." Emily hykersi ystävällisesti ja sanoi: "Painajaiset ovat vain mielikuvituksen tuotetta. Ne eivät ole aitoja, joten niitä ei pidä pelätä." Emily katsoi ympäri aukiota. Se näytti niin aavemaiselta ja yksinäiseltä. "Oletko sinä yksin vartiossa?" kysyin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Emily katsahti minuun ja vastasi: "En, toinen soturi vahtii pensasmuurin oviaukolla." Katsahdan oviaukon suuntaan, siellä istuu noen värisen turkin omaava uros, jolla on valkoista rinnassa. Hän tuijotti pimeyteen vihreillä silmillään. "Kuka hän on?" kysyin hiljaa Emilyltä. "Hän on Blake. Yksi sotureistamme", Emily kertoi katse uroksessa. Tunsin jonkinlaisen jännitteen Emilyn katseessa, mutten viitsinyt kysyä mitään. "Hän on myös veljeni", Emily huokaisi lopulta. "Veljesi? Ettekö ole hyvissä väleissä?" kysyin hieman surullisena. Olisi kauheaa olla Cobyn kanssa riidoissa. Tunsin yhtäkkiä äkillisen kivun sydämessäni. Kaipasin Cobya. Emily pudisti päätään: "Emme tavallaan, tappelimme usein pentuina", Emily selitti surumielisesti. Painauduin vasten Emilyä lohduttavasti. Ymmärsin hänen suruaan, olla nyt veli, muttei minkäänlaisissa kunnon väleissä hänen kanssaan. "Voisit mennä nukkumaan", Emily kehotti lempeästi. Emily oli oikeassa, ehkä minun pitäisi. "Selvä, hyvää yötä", sanoin Emilylle ja jolkotin oppilaiden pesälle. Hiivin hiljaa omalle makuupaikalleni ja vaivuin uudestaan uneen.