The Legend of Akira

Valkoinen valhe

Kävelimme sisään oviaukosta peura mukanamme. Kävelin takimmaisena. Päästyämme leiriin Coran pennut Nathan ja Ruby juoksivat luoksemme innoissaan. "Vau! Aikamoinen saalis!" vaaleanruskea pentu huudahti. "Nathan, minäkin saisin tuollaisen, jos vain saisin luvan lähteä pois leiristä", Nathanin veli Ruby mahtaili. "Et kyllä varmana! Minä saalistaisin ison karhun!" Nathan huudahti ja yritti matkia karhun ärjyntää. Ruby vain nauroi veljelleen ja matki ärjyntää. "Ei karhun liha ole hyvää", Sarah sanoi pennuille leikkisän vakavasti. "Se maistuu ihan jätöksiltä", Sarah vitsaili. "Yök! En minä semmoista söisi!" Nathan huudahti ja katsoi punaruskeaan veljeensä Rubyyn. "En kyllä minäkään", Ruby sanoi totisesti. Menimme pentujen ohi ja astelimme kohti saalisluolaa. Saalisluolan edessä vartioi Tora. "Hieno saalis! Kuka sen nappasi?" Tora kysyi ihmeissään. "Akira nappasi, ja ihan ilman apua!" Sarah huudahti silmät säihkyen. Toran ilme oli hämmästynyt. "Upeasti napattu! Oletko ennen saalistanut?" Tora kysyi minulta uteliaana. "Kyllä, joskus entisen isäntäni kanssa", kerroin. Tora nyökkäsi. "Viekääpä se nyt tuonne sisään ja ottakaa jotain syötävää. Olette loppupäivän vapaita tehtävistä kunnes toisin sanotaan", Tora kehotti ja jatkoi vartioimista. Menimme sisälle ja heitimme peuran saaliskasaan. Pienempi peura oli jo näköjään syöty. Hyde, Emily, Kayla ja Daniel olivat sitä syömässä. Olin hyvilläni. Emily varmaankin tiesi minun napanneen sen. "Mitä aiotte syödä?" Sarah kysyi. Mietin, että voisinko kuljettaa ruokaa ketunpennulle, mutta se olisi epäilyttävää. Minun pitäisi saalistaa matkalla. "Aion ottaa tuon kanin, jonka nappasit", sanoin Sarahille. Sarah nyökkäsi ja nappasi kasasta nappaamani harakan. Kaze otti arvatenkin oman saaliinsa, pulskan vesimyyrän. Asetuimme syömään aterioitamme luolan nurkkaan. "Mitä aiotte tehdä, kun olette syöneet?" Sarah kysyi. "Menen itse vain kävelylle, haukkomaan raitista ilmaa", selitän Sarahille mahdollisimman uskottavasti. Sarah näytti hieman pettyneeltä. "Aha..Okei, olisin vain ajatellut että olisimme voineet harjoitella jotain yhdessä", hän selitti surullisena purren viimeisen suupalan harakasta. Hän nakersi luita hetkisen aikaa, sitten heitti ne luukasaan. Syön kanini loppuun ja heitän luut myös luukasaan. Olen menossa jo ulos, mutta sitten Kaze keskeyttää minut: "Mehän voisimme tulla mukaasi, voisimme harjoitella leirin ulkopuolella." Sarahin silmät säihkyivät: "Tuohan on aivan loistava idea! Suostuthan Akira?" Sarah katsoi minuun anovasti. Tunsin oloni surulliseksi, kun minun piti valehdella heille. "Haluaisin miettiä asioita yksikseni, jos sopii", sanon katsomatta heihin ääni väristen. Tunnen, kuinka Sarahin ilme synkkenee. Kaze näyttää epäilevältä. Menen äkkiä ulos luolasta ja juoksen läpi pensasmuurin oviaukon päästäkseni ulos leiristä. "Huh, vaara ohi. Nyt sen ketun luo", ajattelen itsekseni.

Palaan takaisin Tuuliklaanin rajan luokse. Etsin sitä pusikkoa ja kettua haju- ja näköaistillani. Haistan miedon ketunhajun, johon on sekoittunut verta. Hajujälki johtaa Tuuliklaanin reviirille. "Tuo on sen ketun, jonka häädin pois", ajattelin mielessäni pohtien, missä se ketunpentu on. Hiivin sen pusikon luo ja kurkistan sisään: siellä se pikkukettu uinailee. Haistan lähettyvillä pienehkön kanin ja nappaan sen nopeasti puraisten sitä niskaan. Tuon sen pikkuketun luokse. Tökin kettua varovaisesti tassullani. "Onko se kuollut?" mietin kauhuissani. Sitten ketunpentu herää ja haukottelee pientä suutaan. Ketun silmät muuttuvat kauhusta pyöreiksi. "Aiotko sinä tappaa minut?" se kysyi kauhuissaan. Pudistin päätäni. "Toin sinulle syötävää", selitin ja työnsin kanin hänelle. Kettu katsoi minuun epäilevästi ja sitten hyökkäsi kanin kimppuun. Näytti siltä, ettei se ollut syönyt päiviin. "Mikä on nimesi, pikkuinen?" kysyn rauhallisella äänellä. En halua pelottaa sitä. "Nimenikö? Se on Katie", pieni kettunaaras kertoi syöden samalla kania. "Entä sinun?" Katie kysyi uteliaasti. "Nimeni on Akira. Olen pahoillani, muttet voi viipyä täällä", yritin selittää. Katie katsoi vain saalistaan ja söi sitä katsomatta minuun. Hetken päästä hän vastasi: "Ymmärrän sen hyvin, nämähän ovat klaanien reviiriä. Häivyn heti, kun olen syönyt tämän kanin. En voisi kiittää sinua tarpeeksi. Päätit pelastaa henkeni, jään sinulle kiitollisuudenvelkaan." Katie katsahti minuun. Hänen oranssit silmänsä olivat täynnä kiitosta. Olin yllättynyt. En aatellut kettujenkin olevan sydämmellisiä olentoja. "Se on hyvä, en saisi itseasiassa auttaa sinua, joten jätetään tämä meidän väliseksi, okei?" sanon ketulle. "Selvä, sopii minulle", Katie sanoo jo vähän iloisemmalla äänellä. Hän popsii loput kanista ja näyttää jo elinvoimaisemmalta. Hän katsoi kumpaankin suuntaan. "Minne minun kannattaisi mennä, jotten joudu taas klaanien reviireille?" Katie kysyi. "Sinun kannattaa mennä tuohon suuntaan", sanoin osottaen kohti Jokiklaanin reviiriä. "Varo ylittämästä hajumerkkejä. Kun seuraat klaanimme rajaa, pääset alueelle, jota ei ole otettu klaanien käyttöön", selitin hänelle. Katie nyökkäsi ja lähti juoksemaan osoittamaani suuntaan. Selkäpiitäni karmi. Minun pitäisi tarkistaa, että Katie todella lähtisi reviiriltä. Nousen puuhun ja hypin puusta puuhun Katien perässä. Katie juoksee alapuolellani nopeasti seuraten klaanimme rajaa. Tarkkailen häntä toisella silmällä samalla juosten pitkin puiden oksia. Pian saavutamme klaanin rajan. Katie haistaa maata ja ylittää rajamme. Hän juoksee aukion läpi ja pääsee metsikköön, joka on klaanin rajojen ulkopuolella. Asetun makuulle oksalle. Huokaisen helpotuksesta. Olin ehkä rikkonut soturilakia, mutta tein niin, kuin parhaaksi näin. Hyppään alas puusta ja muistan, että ketun haju on saattanut tarttua minuun. Astelen joelle ja uin siinä vähän aikaa. Tulen pois vedestä ja ravistelen vedet pois. Nyt en haise ketulle, eikä kukaan voi epäillä mitään. Astelen kohti leiriä luottavaisena.

Sarah oli minua vastassa astuessani sisään. "Missä olit?" hän kysyi heti uteliaana. "Reviirillämme", vastasin lyhyesti astellen hänen ohitsen. Hän juoksi minut kiinni ja kysyi: "Minkälaisia asioita mietit tuolla?" hän kysyi huolestuneen kuuloisena. Pudistin päätäni: "En haluaisi puhua siitä." Sarah katsoi maahan alakuloisena jatkaen rinnallani kävelyä. "Voisitko silti kertoa?" hän kysyi anoen. Vilkaisin häneen. Hänen silmistään paistoi lempeys ja huoli. Huokaisin. Pitäisi keksiä jotain. "Noh, voin kertoa sinulle kohta", sanoin nopeasti ja astelin kohti oppilaiden pesää. Sarah käveli perässä oranssit silmät tapittaen minua. Se häiritsi minua. Mitä selittäisin hänelle? Menin makuulle omalle makuupaikalleni. Hän meni makaamaan viereeni omalle paikalleen. "No?" hän kysyi rauhattomana. "No...Tuotaa...Olen hieman huolissani veljestäni. Lisäksi olen hieman huolissani siitä, että tulemmeko minä ja Kaze ikinä toimeen", huokaisin. Itseasiassa se oli totta. Kaikki huolet tulivat nyt vyörynä takaisin. Mitä Cobylle kuuluu? Onko hän onnellinen? Oliko hän kunnossa? Kaipasin häntä niin kovasti. "Ai, onko sinullakin veli?" Sarah kysyi ihmeissään ja jatkoi, "mikä hänen nimensä on?" Mieleeni palasi muistot Cobysta. Olimme eläneet yhdessä koko pentuajan. Oli ollut vaikeaa lähteä, mutta se oli kutsumukseni. Katsahdan Sarahiin ja vastaan: "On, hänen nimensä on Coby. Hän näyttää erinlaiselta kuin minä, hänellä on ruskeavalkoinen turkki ja vihreät silmät", selitin valkoiselle naaraalle. Sarah vain nyökkäsi. "Ymmärrän sinua hyvin, minustakin olisi vaikea erota veljestäni", Sarah myönsi. "Vaikka hän onkin nyt aikamoinen luupää, usko pois, kyllä hän vielä sinun kanssani toimeen tulee", Sarah lohdutti silmät täynnä lämpöä. Kuvittelinko vain, mutta näinkö hänessä kiintymystä minuun? Ei, ei se niin voinut olla. "Ehkä olet oikeassa", vastaan ja jatkan, "ja kai kaipuu hälvenee, kunhan olen ollut täällä tarpeeksi kauan." Sarah nyökkää ja vastaa: "Toivon ainakin niin." Huiskautan häntääni ärtymyksestä. Kaikki oli nyt niin outoa. Olin rikkonut soturilakia mahdollisesti. Kenelle voisin avautua? Lisäksi valehtelin pesätovereilleni. "Daniel!" ajattelen mielessäni pieni toivonpilke silmissäni. Hän ehkä ymmärtäisi...Tai ei. Hän voisi karkottaa minut klaanista. Minun täytyi unohtaa tämä, tai joudun vaikeuksiin. Olin kovan paineen alla, minun olisi pitänyt vain tappaa se pentu. Tarvitsin jotain muuta ajateltavaa. "Jos sinulla on jotain mielen päällä, voit aina avautua minulle", Sarah sanoi havahduttaen minut ajatuksistani. "Ai, kiitos", sanon nolona. Toivottavasti hän ei sanonut mitään ennen sitä. Sarah nousi paikaltaan ja asteli ulos pesästä. Panin tassuni alleni ja pään tassujen päälle. Voisin torkkua, jos vain...Kaze tuli sisään pesään. "Akira, haluan puhua sinulle", Kaze sanoi katsoen muualle. "Okei, selvä. Käyhän se", sanoin. Nousin ylös ja astelin ulos pesästä Kaze perässäni. Kävelin oppilaiden pesän edustalle ja asetuin mukavasti istumaan. "No?" kysyin odottavasti. Kaze katsoi suoraan silmiini ja kysyi: "Kai ymmärrät, että siskoni on lääpällään sinuun?" Hätkähdin. Kyllä itsekkin epäilin sitä äsken, mutta en ollut uskoa sitä todeksi. "Eli en halua että satutat häntä millään tavalla. Onko selvä?" Kaze sanoi uhkaavasti. Nyökkään. En missään nimessä haluaisi satuttaa Sarahia. Hän on niin mukava, kaunis ja hauskakin. Yhtäkkiä Kaze jatkoi: "Se ei ollut ainoa asia, mistä halusin puhua." Kuuntelin korvat höröllä, mitä asiaa hänellä vielä olisi? Kaze katsoi minuun merkitsevästi keltaisilla silmillään ja kysyi: "Mikä painaa? Olet käyttäytynyt oudosti aamusta lähtien." Pudistin päätäni, ei kai hän myös. "No, en tiedä voinko puhua siitä", sanoin hieman epävarmasti. Kaze voisi ottaa kaipuuni haluna lähteä klaanista. "Olen pelkkänä korvana", Kaze sanoi ja odotti. Milloin häntä on kiinnostanut minun asiani? "No hyvä on, minua on vaivannut, miten veljelläni menee. Jätin hänet entisen isäntäni huostaan. Nyt minulla on epävarmuus, onko hän kunnossa", selitin Kazelle hieman vastahakoisesti. Kaze vaikutti yllättyneeltä. "Noh, ei ihmisiin voi luottaa. Joten sinun kannattaisi ymmärtää, että saatat olla oikeassa peloistasi", Kaze sanoi tökerösti. Nyökkäsin, olin samaa mieltä. En vain saanut mitään muuta ajateltavaa. "Voimme huomenna mennä saalistamaan, niin saat ajatuksesi pois veljestäsi", hän sanoi ja heilautti häntäänsä yllättävän innokkaasti. "Se on hyvä idea, kiitos Kaze", kiitän häntä ja palaan takaisin pesään. Oli outoa, miten myönteinen hän oli yhtäkkiä minua kohtaan. En halunnut ajatella asiaa enmpää. Nyt minun oli pakko nukkua. Kipitin makuupaikalleni ja käperryin nukkumaan. Uni tuli, muttei sellainen uni, mitä olin odottanut...