The Legend of Akira

Totuus

Akiran näkökulma:

Kävelimme kokoontumiseen. Kayla käveli ensimmäisenä pensastunnelista ulos tavalliseen tapaansa johtaen meitä kohti kokoontumispaikaa. Mukaan lähtivät Ruby, Nathan, Kai, Ivy, Cora, Ian, Inari, Sarah, Carwyn ja Hyde. Alyssa oli jäänyt opettamaan Haloa. Katselin pimenevää metsää ajatuksissani. Katoaisiko tämä koko metsä ajan kanssa? Ihmiset tuntuivat hakkaavan puita niin kovaa tahtia, että aloin jo pelätä, että klaanien täytyi pian lähteä. Lähteä tutusta ympäristöstä jonnekkin kauas. Sarah asteli vierelläni vaitonaisena. Hän oli ollut viime aikoina todella allapäin. Hän ei puhunut paljoa Acen kanssa. Tiesin, että Ace oli surullinen siitä. Ainakin toivoin hartaasti niin. "Onko kaikki kunnossa?" kysyin hiljaa vaalealta naaraalta. Hän nyökkäsi varovaisesti. Näin hänen silmistään paistavan surun. Miksi hän ei vain puhunut siitä? Se vaivasi selvästi häntä. "Sarah, haluan, että puhut Acen kanssa. Ette te ikuisesti kuitenkaan riitele", tokaisin nyt rauhallisemmin yrittäen olla ärsyttämättä häntä. "Meidän jutustamme ei enää tule mitään. Se katosi silloin, kun Crista tuli", Sarah tiuskaisi hampaittensa välistä ja asteli pois viereltäni. Tuhahdin. Ace, senkin typerys. Huomasin Kain astelevan Sarahin vierelle. Tämä alkoi juttelemaan tälle ystävälliseen sävyyn ja Sarah ei näyttänyt pahastuvan seurasta. Oliko Kai vain korvike Acelle. He näyttivätkin samalta... Pudistin ajatukseni päästäni. En saisi ajatella niin Sarahista tai Kaista. En usko, että Sarah tekisin niin Acelle. Vai tekisikö? Pääsimme reviirimme rajalle. Siellä se tie kulki. Minua pelotti. Tiesin, mitä tiellä kulki. Ne oli niitä isoja autoja, äänekkäitä autoja. Kuitenkin tie näytti hiljaiselta ja Kayla johdatti meidät sen ylitse pelottamana. Klaani uskaltautui seuraamaan johtajaansa luottavaisena. Maa tuntui tassujen alla kovalta ja pelottavalta, oudolta. Juoksin nopeasti tien ylitse ja annoin Kaylan johtaa meidät kokoontumispaikalle. Hän antoi muiden ylittää tukin ja jäin hetkeksi hänen vierelleen. "Mitä aiot puhua niistä yöklaanilaisista?" kysyin uteliaasti, hieman väsyneesti. Olin väsynyt kaikkiin näihin ongelmiin. "En tiedä", Kayla myönsi ja asteli perässäni tukin ylitse. Kävelin vähän matkaa tukilta ja istahdin siihen. Huomasin, että Kayla oli yhä heikkona. Vaikka hänen haavojensa saamisesta oli jo pitkä aika. Hän silti näytti kipuilevan. Katsoin tummanruskean johtajani menoa surullisin silmin. Miksi hän joutui kärsimään niin paljon? Haistoin yhtäkkiä Vesiklaanin tulevan meidän suuntaamme. Damon asteli johdossa voimissaan muut perässään. Näin Ginnyn heidän joukossaan. Missä Cobyn oli? He astelivat saareen ja Ginny asteli luokseni minut huomattuaan.  "Moikka! Pitkästä aikaa!" Ginny tokaisi hymyillen. Huomasin, että siskoni vatsa pullotti. "Hei taas. Onnea", tervehdin ja vinkkasin silmää. Vaaleanharmaa naaras punasteli hieman. "Tuota...Aateltiin Takan kanssa hankkia jälkikasvua. Itselläsikin on", Ginny kertoi hymyillen. Hymyilin vaisusti. Taka oli entinen Yöklaanin jäsen. Minua pelotti, ettei tämäkään ollut niin luotettava, kuin miltä vaikutti. "Mitä nyt?" Ginny kysäisi hämillisesti. "Minä tuota...Onko Taka sinusta luotettava? Pidätkö sinä todella hänestä?" tokaisin hiljaa. Ginny näytti loukkaantuneelta. "Tietenkin on! Miksi ei olisi?" Ginny kysäisi kyräillen. Huomasin nyt, että hänellä oli vasemmassa takajalassaan ilkeän näköinen haava. "Mistä tuo tuli?" kysyin vaihtaen puheenaihetta. "Ugh...Tuuliklaani ja Vesiklaani ottivat yhteen. Pakko kai sitä nyt taistella oman klaanin puolesta, vai mitä?" Ginny tokaisi vaisusti. Hän näytti väsyneeltä, huomasin sen vasta nyt. Yhtäkkiä tajusin olevani huolissani hänestä ja myös Cobystä. Oliko ruskeaturkkinen veljeni haavoittunut? "Missä Coby on?" kysyin nyt suoraan. "Hän jäi leiriin...", Ginny kertoi ja sitten hiljeni. "Onko hän kunnossa?" kysyin uudestaan kiristellen hampaitani. Ginny nyökkäsi. Kuulin nyt Veriklaanin rynnistävän kohti saarta. Näky oli mahtipontinen, Veriklaani oli selvästi toipunut taistelusta. Toiselta suunnalta Tuuliklaani lähestyi saarta. Yhtäkkiä huomasin jotain todella kummallista: joukkoa johti Echo, Tuuliklaanin varajohtaja. Ajatus tuli päähäni hetkessä: Roselia oli varmasti menehtynyt. "Tiedätkö, missä Roselia on?" kysyin Ginnyltä hämilläni. Ginny katseli jalkojaan ja kertoi: "Hän kuoli taistelussa..." Katsahdin takaisin Echoon, jonka valkoraidallinen turkki näkyi selvästi kuunvalossa. Pian näytti siltä, että kaikki klaanit olivat paikalla. Kuitenkin tunnelma oli erilainen Vesiklaanilla ja Tuuliklaanilla: he tuijottelivat toisiaan vihamielisinä hampaitaan näytellen. Toisin kuin Veri- ja Tuliklaani, nuo kaksi klaania eivät näyttäneet tulevan toimeen taistelun jälkeen. Ehkä se johtui osittain Roselian kuolemasta. Vilkaisin Damonia, joka katsoi suoraan Echoon mitäänsanomaton ilme kuonollaan. Mitä se ajatteli? Echo hypähti ja nousi muiden klaanijohtajien joukkoon. Klaanijohtajat nyökkäsivät toivottaen Echon tervetulleeksi joukkoon. Echo kuitenkin ei edes vilkaissut Damoniin, joka oli myös hyväksynyt hänet joukkoon. Echo käännähti ympärille ja istahti paikalleen. "Klaanikokoontuminen alkaa!" kuului Echon ääni. Hänen äänensä pursusi vihaa, jota hän ei edes yrittänytkään peitellä. Raavin kynsilläni maata. Nyt oli todellakin jotain pahasti pielessä. Miksi ylipäätään Tuuliklaani hyökkäisi Vesiklaanin kimppuun?