The Legend of Akira

Löytyi !

Haistelin rajaa tarkkaavaisena. Etsin sen ketun jättämää hajujälkeä. Olisi löydettävä se kettu nopeasti, ennen kuin se ehtisi liian kauas. Haistoin heti kitkerän hajun ja lähdin seuraamaan sitä varuillani. Ylitin Tuuli- ja Tuliklaanin välisen rajan ja lähdin juoksemaan puolessa välissä. Minua hirvitti, olin nyt rotkon toisella puolella, enkä todellakaan haluaisi jäädä kiinni Tuuliklaanin reviiriltä. Mitä nyt Kaylakin sanoisi? Mitä edes selittäisin? Kertoisinko, että olin kaveerannut ketun kanssa? Ylitin pian Tuuliklaanin rajan ja pääsin reviirittömälle alueelle. Huokaisin helpotuksesta. Minua hieman puistatti käydä vaivihkaa muiden klaanien reviirillä. Siitä tulisi ongelmia Tuuliklaanille, jos jäisin kiinni. Päätin heittää ajatukseni muualle ja lähteä heti etsimään sitä kettua. Seurasin hänen hajujälkeään aukiolle, joka oli pelkkää peltoa. Sen kasvisto oli korkeaa ja runsasriistaista. Haistoin kasvistossa vilisevät hiiret ja jänikset. Olisi varmasti vaikeaa löytää kettua tästä kasvistosta. Etsin taas nenälläni sen ketun hajujälkeä. Jonkin ajan kuluttua löysin sen. Haistoin kitkerän hajun ja...Veren. Toivottavasti se kettu ei ollut vielä vainaa. Lähdin seuraamaan hajujälkeä tarkkaan. Kuljin pellon läpi hiljaa. Nostin katseeni ja siinä se oli. Kettu makasi maassa haavoittuneena. "Mitä te vielä minusta haluatte?" se kuiskasi ärtyneenä. Hän käänsi päätään ja katsoi minua oransseilla silmillään suoraan silmiin. Yhtäkkiä hän nosti katsettaan ja katsoi minua äimistyeenä. "Olet kai tullut lopettamaan minut", se totesi sitten. "Mitä tarkoitat?" kysyin hämilläni. "Kerran...Häädit minut pois reviiriltänne. Pentuni jäi sinne ja katosi. Tapoitteko te hänetkin?" kettunaaras kertoi lysähtäen taas maahan. Sitten muistin, hän puhui Katiesta. Tuo naaraskettu oli se kettu, jonka häädin reviiriltä monta kuuta sitten. "Ei, me emme häntä tappaneet. Silti...Katie on kuollut", kerroin naaralle hiljaa. "Vai...Niin. Miksi luottaisin sanaasi, kapinen piski?!" kettu äyskäisi vihaisesti. "Se on ainoa, mitä minulle on tarjota...Olen pahoillani", totesin katsoen käpäliäni. Se oli tavallaan minun syyni, ettei emolla ollut enää pentuaan. Olin erottanut heidät. Teinkö minä väärin häätäessäni heidät pois? Kettunaaras katsoi minua pitkään ja sitten huokaisi: "On kai minun pakko. Mikä on nimesi?" Katsoin häntä yllättyneenä. "Akira, sinun?" vastasin nopeasti. "Hisha. Vaistoan, että puhut totta. Kiitos, että kerroit...", Hisha kertoi ja sitten yhtäkkiä lopetti puhumisen. Hänen liikkeensä katosivat ja hän muuttui hiljaiseksi, liikettömäksi karvakasaksi. Hisha oli kuollut. Ketut eivät tietääkseni eläneetkään kovin monia vuosia...Silti, minua hieman harmitti naaraan puolesta. Aloin kaivamaan naaraan viereen kuoppaa, johon hänet asettaisin ikuiselle levolle. Kuoppa oli hetken kuluttua valmis ja laskin Hishan kuoppaan varovasti. "Hyvästi, sano terveisiä Katielle", kuiskasin hiljaa, kun täytin kuopan. Aurinko paistoi, tunsin oloni hieman haikeasti. "Kuin Katien kuolema", ajattelin mielessäni. Kuoppa oli pian täytetty ja maahan jäi vain hiekkainen kumpare. Lähdin kävelemään pois päin, kohti Tuuliklaanin reviiriä.

Astelin kohti reviiriämme. Olin yhä reviirittömällä alueella, joten seurasin rotkon reunaa, etten eksyisi. En tiennyt, uskaltautuisinko taas Tuuliklaanin reviirille, vai miten pääsisin toiselle puolelle. Jos yrittäisin hypätä, voisin mahdollisesti kuolla. Sitä en todellakaan halunnut. Huomasin kauempana kaksi tutulta tuntuvaa hahmoa. Mustavalkoinen koirasusi ja punainen susi. Sitten tunnistin heidät: Max ja Adam. En ollut nähnytkään Maxia pitkään aikaan. Lähestyessäni heitä huomasin heidän kuonollaan olevat katseet. He eivät todellakaan olleet iloisia. Nielaisin hermostuneesti. Ehkä he olivat huomanneet, että olin poikennut heidän reviirillään. Hetken kuluttua olinkin jo heidän edessään, Tuuliklaannin rajalla. "Haluatko ylittää? Ei onnistu", Adam ärähti vihaisesti. Pidin kasvoni peruslukemilla, en halunnut näyttää ärtymystäni nuorelle soturille. "Ei ole röyhkeydellä rajaa. Vaikka jotenkin tunnemme toisemme, ei se tarkoita, että saat liikkua Tuuliklaanin reviirillä miten haluat!" Max totesi kylmästi tuijottaen minua. Hänen tummansinisistä silmistään oli kadonnut se innokas katse, joka oli aina minua askarruttanut. Nuorempana hän tuntui aina olevan niiin energinen ja ystävällinen. "Minulla oli syyni, ei ollut tarkoitus tunkeilla...", selitin hiljaa matalalla äänellä. "Vai ei tarkoitus tunkeilla! Kuljit melkein koko reviirimme läpi!" Adam ärähti tuijottaen minua tuimasti. Tästä ei varmaan kovin helposti selvittäisi puhumalla. "Kai te ymmärrätte, ettei rotkoa voi kiertää. Minun oli _pakko_ kulkea reviirinne kautta", selitin turhautuneena. "Seurasit varmaankin sitä kettua", Adam totesi yhtäkkiä ylimieliseen sävyyn. "Kyllä, mistä tiesit?" vastasin. "Ei ollut vaikeaa arvata, seurasit täysin samaa reittiä kuin se", Max totesi yhä kylmästi. Adam ja Max näyttivät viettävän paljon aikaa yhdessä, molemmat yhtä epäkohteliaita. Huokaisin. Olisipa Hugo yhä täällä. "Kävit kai tappamassa sen", punaturkkinen uros totesi. "Kyllä", valehtelin. Se olisi parempi, kuin että kertoisin totuuden. "Se haavoitti  ystäviäni, pakkohan minun oli kostaa", jatkoin ärtynyttä esittäen. Halusin antaa todelliselta näyttävän kuvan. "Keitä?" Max kysyi heti. "Zeroa ja Inaria", totesin kylmästi takaisin. Näin Maxin silmissä jonkin suruntapaisen, mutten voinut olla varma. Hän varmaan muisteli Hugoa. "Ovatko he kunnossa?" hän kysyi nyt tavalliseen sävyyn. Hymyilin ja vastasin: "He ovat Hyden hoidossa ja hyvin voivat." Max nyökkäsi. "Silti, et voi ylittää rajaa toista kertaa, se olisi vastoin sääntöjä", Adam totesi yllyttävästi. "Ah, selvä", naurahdin. Näyttäisin tuolle punaiselle piskille, kuka määräsi. Astelin pois päin rotkosta. "Mitä aiot?" Max kysyi hämillisesti. Käännyin ympäri niin, että rotkoon oli jonkin verran matkaa. "Kohta näet", vastasin itsevarmasti ja jännitin lihakseni. Minä hyppäisin rotkon yli. "Heiheihei et kai sä aio rotkon yli hypätä?! Hullu!" Max huudahti kauhuissaan. Lähdin juoksemaan, annoin jalkojeni liikkua sulavasti kohti rotkon reunaa. "Ei, pysähdy!" nyt Adam huusi. Etutassuni koskettivat rotkon reunaa, annoin vauhdin johdattaa ja ponnistin rotkon reunalta vauhtia. Tajusin liitäväni rotkon yläpuolella. Alhaalla näkyi vain pieni puro, joka virtasi rotkon pohjalla. Yhtäkkiä pyörähdin ympäri ja tajusin olevani maan pinnalla. En ihan heti tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta sitten, kun huomasin Adamin ja Maxin ilmeet rotkon toisella puolella, en voinut olla helpottuneenpi. Purskahdin nauruun ja hetken kuluttua Adamin ja Maxin ilmeet muuttuivat iloisiksi ja sitten hekin alkoivat nauramaan. Olin ylittänyt rotkon ja se oli jo saavutus.

Tuijotin kohti parantajan pesää. Oli kulunut melkein viikko ketun hyökkäyksestä. Inari ja Zero olivat yhä hoidossa. Inari oli jo parantumaan päin, mutta Zero... Hänellä ei tuntunut olevan jaksamista kävelemiseen. Haava oli sen verran paha, että se oli vienyt häneltä toisen etujalan liikuntakyvyn. Minua kävi häntä sääliksi, samoin tavoin kuin Silveriä. Inari tunsi olonsa huonoksi, eikä suostunut lähtemään ulos isänsä luota. Ian oli käynyt usein viemässä heille molemmille ruokaa, mutta hän oli kuitenkin yrittänyt elää normaalisti. "Kaira, mikä sinua vaivaa?" kuulin jonkun kysyvän. Se oli Halo. "Ei mikään", vastasin. "Mutta olet vain tuijotellut Ianin perään koko ajan, mikä sinua oikein vaivaa?" Axel totesi istahtaen viereeni. "Olen vain huolissani, hänen pitäisi...Tiedäthän, olla ulkona leikkimässä Inarin kanssa. Mutta Inari vain huolehtii isästään. Ei hän nyt sentään kuollut ole...", kerroin veljilleni. Axel käänsi katseena parantajan pesälle, jonka edessä Ian istuskeli. Häntä vähänn ärsytti, ettei Vera viettänyt niin paljoa aikaa hänen kanssaan ja se näkyi. Vera vietti nykyään aikaa Dawnin kanssa, eli Emilyn ja Toran ainoan pennun kanssa."Olet oikeassa", Halo totesi astellessaa viereemme. "Ehkä meidän pitäisi pitää seuraa hänelle", Halo ehdotti hymyillen. Hän ei tuntunut edes huomaavan minua. "Ian", kutsuin häntä. "Niin, Kaira?" hän hetken kuluttua vastasi. "Oletko kunnossa?" kysyin surullisena. Ian käänsi katseensa minuun. Tuijotin syvälle hänen keltaisiin silmiinsä. Tunsin surun sydämessäni. En tiennyt, että hän voi noin huonosti. "Miten Zero voi?" kysyin vaivaantuneena, vaihtaen puheenaihetta. "Hän...Tiedättekö miksi Inari viettää niin paljon aikaa hänen luonaan?" Ian totesi kysyen vastakysymyksen. Pudistin päätäni. "Kuulin, kun Hyde sanoi, että Zeron haava on tulehtunut pahasti. Inari pelkää, että se tulehdus tappaa hänen isänsä", Ian paljasti murtuneena. Laitoin häntäni hänen selälleen ja silitin häntä lohduttavasti. "Pian hän palaa ennalleen", totesin, kun en muuta keksinyt sanoa. En vain osannut lohduttaa tai auttaa, mitä edes voisin tehdä? En ollut parantaja. Nyt oli vain luotettava Hyden ja Alyssan apuun.