The Legend of Akira

Kolme viidestä ja yksi lisää

"Kuka hän on?" kysyin kääntyen Zeroon päin. Hän nosti lapojaan yhtä hämmentyneenä kuin minäkin. Zerokaan ei tiennyt Veriklaanin kissan vieressä istuvan kollin henkilöllisyyttä. "Kuka sinä olet?" Zero kysäisi ruskearaitaiselta kollilta. Kolli katsoi Zeroon vihreillä silmillään tarkkaavaisesti. "Minä kysyisin, keitä te olette", kissa totesi naurahtaen. "Nimeni on Akira. Me kaikki tulemme eri klaaneista. Et ehkä tiedä, mikä klaani on mutta...", kerroin. Kolli keskeytti minut sanoen: "Taidanpa tietää, Natasha kertoi minulle. Ja minun nimeni on Apollo, mukava tutustua." Nyökkään kohteliaasti ruskearaitaiselle urokselle. Hän nostaa valkoisen tassunsa ja alkaa pesemään päätään nuollen. Vilkaisen naaraaseen, oliko Natasha hänen nimensä? "Nat, kuuntele nyt. Olemme tulleet hakemaan karkoitettuja takaisin klaaneihin. Eli päätä, lähdetkö mukaamme, vai jäätkö tänne", oranssi soturi kertoi Natashalle. Natasha katsoi oransseilla silmillään Zeroa väsyneen näköisenä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa. "Aiotko palata...?" Apollo kuulosti tyrmistyneeltä. "Mihin klaanit meitä enää tarvitsevat? He hylkäsivät meidät jo kerran, se tapahtuu toistekkin", keltainen naaras tuhahti. Hän vaikutti epäröivältä. Zero pudisti päätään ja katsoi minuun. Hän kai odotti minun sanovan jotain. "Klaanit haluavat korjata virheensä. Kissat olivat rohkeita, luotettavia ja uskollisia sotureita. He tekivät väärin hylätessään teidän", sanoin tavoitellen naaraan katsetta. Naaras katsoi tulisesti silmiini ja töksäytti: "Onko sinulla ollut jotain mitä rakastat? Kumppani? Veli? Sisko? No, jos on, tiedät kai miten vaikeaa heistä on luopua?" Cobyn kuoleman jälkeen olin hyvin allapäin. Muisto kirpaisi minua. Tiesin todella hyvin, mitä hän tarkoitti. Mutten tajunnut, miten se liittyi häneen. "Kyllä, tiedän. Mutta miten se liittyy...?" kysyin, kun taas ruskearaitainen kissa keskeytti minut. Apollo astui eteen ja totesi: "Katsos kun, Nat on tiineenä. Eiköhän sen jo huomaa?" Apollo osoitti hännällään naarasta. Nyt vasta huomasin, että hänen vatsansa oli pyöreähkö. Se toi mieleeni Nadian ja Kazen. Mitenköhän he voivat? Arvelin, että Apollo on Natashan pentujen isä. "Onnittelut vain", totesin lämpimästi. Kuulin pientä kehräystä Natashasta, mutten huomioinut sitä. "En tiedä, jaksaisinko lähteä matkaan. Kumppaninikin jäisi tänne, enkä pärjää ilman häntä", Nat totesi surullisesti. Keltaturkkinen kissa painoi päänsä kumppaninsa rintaan. "Sepä onkin hankala juttu...", Zero totesi pettyneenä. Natashakin näytti pettyneeltä. Apollo näytti enemmänkin miettiväiseltä. "Meidän pitää varmaankin mennä", Zero totesi ja käänsi katseensa vielä kerran Veriklaanin entiseen soturiin. "Kiitos kuitenkin", hän kiitti ja asteli pois. "Odottakaa!" ruskearaitainen kolli huudahti ottaen meidät kiinni. Käännyin ympäri ja katsoin kolliin kysyvästi. "Tulen mukaan, jotta Nat pääsee oikeaan kotiinsa", Apollo totesi kehräten katsoen kumppaniinsa. Natashan ilme kirkastui ja hän huudahti: "Aiotko liittyä Veriklaaniin?!" Apollo nyökkäsi hymyillen iloisesti. Natasha käveli nopeasti kumppaninsa luokse ja painoi päänsä hänen turkkiina. "Jos haluat tulla mukaan, ole kiltti ja ota tuo punainen kaulapantasi tiukuineen pois. Se raastaa hermoja", Hugo totesi ärsyyntyneenä. Nauroimme hetken aikaa Hugon tuhahdukselle. Apollo nyökkäsi hyväksyvästi. Astuin lähemmäs ja purin pannan poikki. Tiuku pantoineen tippui maahan kilahtaen. "Siihen jäi merkki entisestä elämästäsi", naurahdin huvittuneena. "Ja merkki siitä, kuinka paljon panta kiristää kaulan ympärillä. Näin on mukavampaa", Apollo vitsaili. Etsin katseellani Lumin. Hän odotti jo polun päässä. Kolme löydetty, kaksi jäljellä.

"Eli haluat, että jäämme tänne odottamaan?" Hugo ja Max kysyivät. Nyökkäsin. Olisi parempi, ettei Natashan tarvitsisi kävellä kovin paljoa. Olimme asettuneet lepäämään ja syömään erään luolan luokse. Olin miettinyt, että Natasha, Apollo, Hugo ja Max jäisivät tänne odottamaan paluutamme. Hakisimme ne kaksi muuta kissaa ja sitten tulisimme takaisin. Yöpyisimme ensin täällä ja söisimme vatsamme kylläisiksi. "Olimme onnekkaita, löytyi monta jänistä", Ash totesi astellessaan luolaan kaksi jänistä suussaan. Ginny käveli perässä myös kaksi jänistä hampaissaan. He olivat saalistaneet koko loppupäivän Apollon ja Natashan mukaantulon jälkeen. "Käy se minulle, entäs teille kolmelle?" Max totesi hyväksyvästi. Hugo nyökkäsi. Veljekset katsahtivat kahteen Veriklaanin kissaan. "Kyllä se käy, hidastaisin matkaa paljonkin", Natasha totesi kehräten. "Jos Nat jää, minäkin jään", Apollo totesi hymyillen. "Se on sitten sovittu...Jatkatteko vielä matkaa kanssamme, Alex ja Leo?" kysyin. Alex katsoi veljeensä ja sitten taas minuun. "Jos saamme, tulemme mukaan mielellämme. Vaikka kyllä olisi hyödyllisempää liikkua pienenmpänä joukkona", Leo totesi mietteliäästi. Hän oli oikeassa. Ehkä toisen pitäisi jäädä tänne. "Kävisikö, että kumpi jompi lähtee mukaan ja toinen jää tänne?" kysäisin ajatellen parasta vaihtoehtoa. "Minä voin jäädä", Alex totesi kehräten veljelleen. Leo nyökkäsi ja asettui taas makuulle käpertyen. Pian kuulinkin rauhallista tuhinaa veljesten luota. "Otan ekan vahtivuoron", totesin haukotellen ja astelin luolan suulle. Muut asettuivat mukavasti makuulle ja nukahtivat. Katselin ulos. Valkeassa lumessa näkyi sekalaisia jälkiä, jotka olivat tulleet matkajoukkomme tassuista. Katsahdin taivaalle. Taivaalla tuikki taas kirkkaana tähtiä. Lumi oli palannut sinne yön ajaksi, tai niin hän ainakin sanoi. Natashan kanssa keskustelu oli tuonut mieleeni taas Cobyn. Voi, kun kaipasin häntä. Istahdin kylmälle maalle. Haistelin ilmaa. En haistanut vaaraa, vain puita ja kasveja. Ehkä hieman riistaakin. Kuulin askelia takaani. "Ginny", ajattelin tunnistaessani harmaan naaraan ominaishajun. "En jaksaisi nukkua vielä", Ginny totesi naurahtaen. Nyökkään. Ei seura olisi pahaksi. "Mitä mietit?" hän kysäisi katsellen kauniille taivaalle. "Veljeäni", vastasin. "Mitä veljestäsi?" Ginny kysäisi uteliaasti. "Hän on kuollut. Tippui rotkoon tulvaveden aikaan monta kuuta sitten", kerroin harmaalle naaraalle. Hän katsoi minua pitkään erivärisillä silmillään ja sanoi surullisesti: "Otan osaa. Löysittekö...Hänen ruumistaan?" Pudistin päätäni. Hänen nukkuvan olemuksensa näkeminen olisi rauhoittanut minua. En nyt tiennyt, missä hänen ruuminsa oleli. Pahimmillaan jokin petoeläin olisi syönyt rakkaan veljeni jäännökset. Ajatus puistatti minua. "Sittenhän hän voi olla hengissä?" naaras kysyi järkeillen. "En pidä sitä kovin todennäköisenä. Olisi hän palannut lopulta", totesin. Toivoin kyllä, että hän olisi. Tunsin Ginnyn katseen turkissani. Mitä se ajatteli. "Akira", hän sanoi. "Niin?" kysyin. "Miltä...Veljesi näytti?" hän kysyi hieman nolostuen. "Hänellä oli ruskeavalkoinen turkki ja hänen silmänsä olivat vihreät. Hänellä oli musta panta kaulassaan", kerroin nopeasti muistellen veljeäni. Ginny näytti epäuskoiselta ja hämmästyneenltä samaan aikaan. "Onko sinulla muita pentuetovereita kuin Coby?" hän kysäisi kääntäen katseensa muualle. "Muistan ainakin, että minulla on sisko jossakin, jos hänkin ei nyt ole kuollut. Meidät erotettiin toisistamme niin nuorina, etten muista enää", kerroin apeana. Olisin halunnut tuntea siskoni. "Vai...Niin. Mutta nyt olet Tuliklaanissa, ja sinulla on varmaankin kumppanikin", Ginny totesi hymyillen. "Ei, kumppania ei ole, ei...Olisi kyllä yksi ehdokas, mutta...En ole ajatellut perustaa vielä...", totesin nolona. Ajatus Laylasta hieman häiritsi minua, hyvällä tavalla. "Ehdokas? Onko sinulla edokkaita?" harmaa naaras naurahti haukahtaen. Pudistin päätäni vieläkin nolona. Sitten tajusin sen. Ei ollut oikeastaan olemassa mitään ehdokkaita. Olin koko ajan siivittänyt Laylan syrjään, pidin häntä itsestäänselvyytenä. Ajattelin aina vain, että myöhemmin ehtii. Ajatus vaaleanruskeasta naaraasta sai sydämeni hyppimään. Olin todellakin kiintynyt häneen. "Tai oikeastaan, on minulla siinä mielessä kumppani", totesin nyt varmempana. Ginny nyökkäsi ja hän käänsi katseensa taas tähtiin. "Kaikki selviää aikanaan", hän totesi hymyillen ja asteli takaisin nukkumaan. Katsahdin hänen peräänsä. Vesiklaanin soturi asettui makuulle muiden viereen ja vaipui uneen. "Hyvää yötä", kuiskasin hiljaa ja katsoin taas tähtiin. Niin, kaikki selviää aikanaan.

"Herää, Akira", kuulin Lumin äänen viereltäni. Hän tökki minua hellästi käpälällään. Nousi seisomaan ja selvensin näkökenttäni. Muut eivät olleet vielä hereillä. "Huomenta, urhea soturi. On aika jatkaa matkaa. Tunnen lumimyrskyn lähestyvän", Lumi totesi. Nyökkään. "On aika herätä", totesin kovaan ääneen. Ash, Ginny ja Zero hätkähtivät hereille ensimmäisenä. Ash töytäisi vieressään nukkuvaa Leoa. Leo heräsi heti nousten käpälilleen. "Joko mennään?" hän kysyi naurahtaen. Nyökkään. Max heräsi myös ja katsahti meihin. "Hyvää matkaa, pidän huolta heistä", hän totesi hieman unisesti mutta itsevarmasti. Nyökkäsin hymyillen Tuuliklaanin soturille. Valkea Tähtiklaanin soturi odotti jo ulkopuolella. Nostin häntäni lähdön merkiksi. "Palaan pian", ajattelin astuessani taas ulos. En antaisi matkassani olevien joutua vaaraan. Lumi johdatti meitä nyt pois metsästä. Hän kertoi, että kaksi viimeistä olivat myös päättäneet asuttautua ihmisten hoiviin. Tällä kertaa, he olivat kuitenkin lähteneet kauemmaksi: ihmisten asutuksien luokse. Kerroin tiedot muillekkin ja he nyökkäsivät. Tunsin muista kumpuavan hermostuksen, hekään eivät liioin pitäneet ihmisistä. Aurinko oli vasta nousemassa, joten meillä oli kokonainen päivä aikaa etsiä ne kaksi kissaa. Toivottavasti emme joutuisi ongelmiin. Kävelimme pitkin metsää, jossa oli milloin missäkin pieniä mäkiä, kumpuja ja isoja kiviä. Nappasin välissä välipalaa matkalaisille, ennen kuin jatkoimme matkaa. Ilma oli nyt kylmempää, joten tassuja särki kylmällä lumella astelusta. Ei saisi kuitenkaan antaa periksi. Pitkän aikaa käveltyämme katsoin taas taivaalle: päivä oli puolessa. Huomasin puiden vähenevän, sitten näin jotain minulle tuikituntematonta. Lumi pysähtyi ja käski minun pysäyttää muut. Tein työtä käskettyä. Katselin eteenpäin. Näin jotain todella tummaa ja tasaista. Leveä musta polku, jonka keskellä kulki valkoisia viivoja. Yhtäkkiä edestämme viuhahti sellainen auto, millä ihmiset matkustavat. "Nuo todella ovat nopeita!" ajattelin mielessäni. Polku johti eteenpäin loputtomalta tuntuvan matkan. Sen varrella näkyi ihmisten mökkejä ja taloja. "Meidän on mentävä tuonne", Lumi totesi ja astui pois metsän suojasta. Hän hiipi pitkin syviä kuoppia, jotka arvatenkin ihmiset ovat tehneet. Hiivin hänen peräänsä, muiden seuratessa.