The Legend of Akira

Ystäväni, Vera

Kairan näkökulma

Tuijotin täyttä aukiota. Kaikki katsoivat herkeämättä kohti soturien pesää, jonne Carwyn oli päästetty nukkumaan. Koko aukio oli hälinän vallassa. Blake kuiski Ryderin kanssa jotain. Melkein kaikki näyttivät olevan aukiolla. Etsin Toraa katseellani. Menisimmekö me saalistamaan tai harjoittelemaan tänään? Toivottavasti hänkin ei olisi sekaantunut tähän hyökkäysjuttuun. Kaikki syyttivät Carwyniä, ja mitä nyt minä siihen olen sanomaan. Axel asteli vierelleni tympääntyneen näköisenä. Hän oli saanut rangaistuksen valehtelusta sekä siitä, että oli päästänyt Veran ulos, vaikka hän ei ollut vielä oppilas. Lisäksi he olivat molemmat kuokkineet katsomaan kokoontumista. Olin hieman kateellinen, mutta se minua ärsytti, että Axel jaksoi pyöriä sen nartun perässä. Eihän se muuta tehnyt, kuin tiuskinut ja ärissyt muille. Axel oli joutunut poistamaan Jetiltä ja Bellalta punkkeja. Olin itsekkin pari auringon nousua sitten poistanut punkkeja Bellalta. Itseasiassa, olihan se ihan mukavaa, vaikka se punkkitöhnä on aika ällöttävän hajuista. Axel huokaisi ja käänsi katseensa minuun: "Miksi se on aina niin hankalaa? Vera ei suostu puhumaan minulle. Ja nyt koko leiri on sekasortona, kun Carwyn on täällä..." Kohautin lapojani vastaukseksi. En eristyisemmin haluaisi puhua Verasta, tai Carwynistä. Tätä menoa en oppisi mitään taisteluliikkeitä, jos tämä meno jatkuisi. Yhtäkkiä Tora ilmestyi väkijoukosta. "Menemme harjoittelemaan", hän tokaisi ohittaessaan minut. Hän asteli suoraan kohti pensastunnelia. Nyökkäsin Axelille ja lähdin Toran perään. Mitäköhöhän valkoinen soturi opettaisi minulle tänään? Vilkaisin vielä aukiolle, ennen kuin sukelsin pensastunneliin.

Akiran näkökulma

Olin pyytänyt heti saatuani vähän nukuttua Nilan luokseni. Olisi kysyttävä, miksi hän ei kertonut Carwynistä. Istuskelin aukiolla. Päätäni särki hieman, sillä uni ei ollut meinannut tulla. Olin kuitenkin huojentunut, että Carwyn oli nyt täällä, turvassa. Olin käskenyt Coran hakemaan Nilan, sillä tämä oli lähtenyt yksikseen saalistamaan. Pian haistoinkin Coran ja Nilan tuoksut pensastunnelilla. Nila katseli hetken täyttä aukiota sinisillä silmillään ja sitten minut nähtyään asteli luokseni. Cora meni kumppaninsa seuraksi väkijoukkoon. "Halusit kuulemma puhua. Mistä?" Nila tokaisi kysyvään sävyyn. Kaylakin asteli nyt luoksemme saalisluolalta. Hän oli aiemmin pyytänyt minua syömään, muttei minulla ollut nyt aikaa sellaiseen. Huomasin, että hän kantoi mukanaan jänistä. Hän asetti sen eteeni ja tokaisi: "Sinun pitää syödäkkin." Hymyilin johtajalleni. Hänellä todella oli lempeä sydän. Haukkasin jäniksen nopeasti, jotten jättäisi Nilaa odottamaan. Nousin taas pian katsomaan tummanharmaata soturia. "Carwyn kertoi, että olit nähnyt kuulemma hänet hyökkäämässä Kain kimppuun. Mikset kertonut?" kysyin uteliaasti katsoessani häntä suoraan silmiin. Nilan silmiin ilmestyi pelokas ja yllättynyt katse. Mitä se ajatteli? "Halusin suojella Carwyniä...", Nila tokaisi huiskaisten häntäänsä turhautuneena. "Oletko varma, että se oli Carwyn?" kysyin painostaen. Nila pudisti päätään: "Mutta se näytti häneltä. Ei siinä sateessa voinut erottaa ketään", Nila puolusti. Kayla katsoi minua arvuuttelevasti ja sitten käänsi katseensa Nilaan. "Heitit hänet rotkoon", Kayla tokaisi toruvasti. Nila säpsähti. "M-Minä...Ehkä ylireagoin", tummanharmaa uros tokaisi nuolaisten käpäläänsä. "Vai että ylireagoit?" kysäisin terävästi. Tuskin kovin moni ensimmäisenä heittäisi kaveriaan rotkoon. "Antakaa anteeksi Nilan käyttäytyminen. Hän oli hermostunut ja shokissa. Tuskin kovin moni uskoisi luotettavimman ystävänsä olevan petturi", Crista tokaisi kävellessään luoksemme. Hän istahti Nilan viereen ja katsoi minua ja Kaylaa vuorotellen. "No, siinä kyllä on tavallaan järkeä", myönsin. Kayla heilutti häntäänsä hermostuneena. En tykännyt siitä, mihin tämä oli menossa. Carwyniä syytettin taas. Hymähdin tuhahtaen. Eikö kukaan täällä uskonut Carwynin syyttömyyteen? Rynnin tieni väkijoukon lävitse ja suoraan pensastunnelille. Kuulin Robinin ja Lucaksen surulliset äänet. "Minne isä on menossa?" Robin kysyi. "Milloin hän leikkii kanssamme?" Lucas kysyi perään. Selkäkarvani pörhistyivät. Tiesin olevani huono isä. Minun pitäisi keskittyä enemmän pentuihini ja Laylaan. Heilautin häntääni hyvästiksi ja kävelin pensastunnelin lävitse suoraan leirin ulkopuolelle. Suuntasin suoraan Vesikaanin rajaa kohti. Jos sieltä vaikka löytyisi jotain vihjeitä. Haistelin maata tuohtuneena. Olisi löydettävä jotain! En halunnut, että Carwyniä syytettiin hyökkäyksestä! Katekin sanoi, ettei se ollut hän. Pyörin ympyrää, mutten löytänyt mitään hajujälkiä. Astelin rannan luokse ja join vähän vettä. Kuka se olisi voinut olla? Kenellä olisi ollut motiivi hyökätä Kain  kimppuun? Nostin katseeni. Vasemmalla puolella, Veriklaanin reviirin puolella asteli punaoranssi soturi. Se tuijotti minua. Hänen keltaiset silmänsä kiiluivat uhmakkaasti. "Kuka tuo on?" ajattelin mielessäni, nuollen suupieliäni puhtaaksi vedestä. Astelin pitkin rantaa, kunnes tulin hänen kohdalleen. "Mitä haluat?" kysyin terävästi. "Empä oikeastaan mitään. Mitäpä itse?" uros kysäisi naurahtaen. "Se ei kuulu ensinkään sinulle", tokaisin välinpitämättömästi. "Vai on se Tuliklaanin varajohtaja tuollainen pässinpää. En olisi arvannut", susi haukotteli ja pyörähti vatsalleen auringonpaisteessa. Huiskautin häntääni kimpaantuneena. "Vähän kunnioitusta", kuului Acen ääni. Hän asteli vierelleni uhmakkaasti tuijottaen vastarannalla makaavaa urosta. "En osoita kunnioitusta toisten klaanien varajohtajille tai johtajille. Ei se ole minun tassujeni puuhaa", punaoranssi uros haukahti ivallisesti. Ace alkoi äristä vierelläni vihaisesti. "Sinuna kunnioittaisin heitä ja Tähtiklaania!" keltaturkkinen soturi varoitti huiskaisten häntäänsä vihaisesti. Uros katsoi meitä tympääntyneesti. Mikä tuota soturia vaivasi? "Pyh, Tähtiklaania. Kuka sellaisiin iltasatuihin uskoo?" soturi tokaisi haukotellen. Avasin suuni ammolleen. En ollut kuullukkaan soturista, joka ei uskonut Tähtiklaaniin. "Mitä? Kuules, poika. Sun valtas ei yllä tänne Veriklaanin reviirille", uros tokaisi nousten istumaan. Jotenkin minusta tuntui, ettei tuo uros ollut Veriklaanista. Ehkä hän oli aiemmin kulkuri tai entinen Yöklaanin soturi. "Kuka olet?" kysyin hieman ystävällisenpään sävyyn. "Veriklaanilainen. Kukas muukaan?" uros tokaisi hymähtäen. Yhtäkkiä Veriklaanin pusikoista ilmestyi esiin punaturkkinen uros. Hän tuijotti tuntematonta Veriklaanilaista tuimasti. "Taasko sinä täällä lusmuilet ja härnäät muiden klaanien jäseniä?" hän ärähti vihaisesti. "Eikös tuo ole Veriklaanin varajohtaja, Cent?" Ace kysäisi tuijottaen pusikoista ilmestynyttä sutta. Cent kääntyi katsomaan meitä. Hänen ilmeensä oli mitäänsanomaton. "Ei kai vain tämä karvapallo irvaillut teille?" Cent tokaisi tuhahtaen. Ace nyökkäsi varoivaisesti. Cent näytti nopeasti hampaitaan ja tönäisi soturin seisomaan. "Ala tulla, Ikarot. En ymmärrä, miksi Rock antaa sinun vielä lusmuilla reviirillämme. Saisit hävetä",  punaturkkinen soturi torui. Eli siis tuo tuntematon soturi oli kuin olikin Yöklaanista. Ikarot kohautti olkiaan ja lähti astelemaan Veriklaanin kasvistoon Cent perässään. Huokaisin. On siinä soturissa ongelmaa kerrakseen. "Ja minä kun luulin, että vain meidän klaanillamme on ongelmia", Ace naurahti hiljaa. "Kaikilla klaaneilla on omat ongelmansa. Mitä muuten teet täällä?" vastasin hymähtäen. "Tulin auttamaan sinua. En minäkään usko, että Carwyn on hyökkääjä. Tunnut ainakin olevan sitä vastaan", Ace tokaisi heilauttaen häntäänsä iloisesti. Hymyilin. Oli mukavaa, että minulla oli tuollainen ystävä. "Selvä, katsotaan, jos löydämme jotain", tokaisin ja lähdimme astelemaan takaisin Vesiklaanin rajalle.

Axelin näkökulma

Kävelin ympäri aukiota etsien Veraa väkijoukosta. Missä hän oli? Ei hän noin vain voinut kadota. Hän taisi olla oikein hyvä piiloutuja. "Ketä etsit?" Halo kysäisi hampaittensä välistä. Hän kantoi jotain yrttejä hampaissaan. "Veraa...Ketäpä muuta", vastasin kurkotellen suurikokoisten sotureiden ylitse. Miksi en voinut kasvaa nopeammin? "Veraa...Varmaan Nadian luona emojen pesällä. Kai sinä sieltä olet katsonut?" Halo vastasi hymähtäen ja lähti enää mitään sanomatta astelemaan parantajan pesää kohti. Kohautin olkiani. No, en kai katsonut sieltä vielä kunnolla. Lähdin kävelemään kohti emojen pesää. Jos edes löytäisin Veran, mistä puhuisin? Minua hävetti. Puolen kuukauden päästä Vera siirtyisi oppilaiden pesään ja se tarkoittaisi kiusallisia hetkiä. Jos siis emme saisi välejämme selvitettyä. Verakin oli saanut rangaistuksen: hänkin joutui poistamaan punkkeja vanhuksilta. Olin jo aikalailla tottunut siihen hommaan. Aina, kun Vera sai työnsä hoidettua hän vain...Katosi jonnekkin. Astuin sisään emojen pesään. Nadia makasi siellä unisena Kaze vierellään. Pian Nadia siirtyisi takaisin soturien pesään Kazen seuraksi. Haistoin kuitenkin Veran luolassa. Ohitin parivaljakon. Emily tai Layla ei ollut luolassa pentuineen. Ehkä pennut olivat menneet ulos leikkimään. Verakin saattaisi olla siellä, Lucaksen, Robinin ja Dawnin seurana. Astelin syvemmälle luolastoon. Haistoin Veran vahvempana. "Jes! Löytyipäs!" ajattelin voitonriemuisena. Valkoinen naaras makoili luolan perällä. Hän näytti nukkuvan, mutten ollut ihan varma. Hiivin hiljaa hänen vierelleen. "Vera...", tokaisin varovaisesti. Vera avasi silmänsä ja hän käänsi katseensa minuun. "Mitä haluat, Axel?" hän kysyi ja nousi istumaan. "Haluaisin puhua", vastasin pyöritellen hännänpäätäni hermostuneena. Mitä jos Vera ei enää koskaan suostuisi antamaan minulle anteeksi? Vera huokaisi ja sanoi: "Hyvä on. Kerro asiasi." Hymyilin ilahtuneena. "Minä ja sisarukseni tuota...Äitisi kuollessa Nadia otti sinut omaksi pennukseen. Tiesimme, että olit menettänyt molemmat vanhempasi. Me kolme halusimme auttaa sinua ja suojella sinua. Oikeasti, Vera. Olet meille hyvin tärkeä, varsinkin minulle...", kerroin nolostuneena. Viimeiset sanat olivat hieman vaikeat sanoa ilman, että innostuisin liikaa. Vera katsoi minua tummanliloilla silmillään. Hän näytti miettivän jotain. "Ja tietenkin. Olen pahoillani kaikesta, ei ollut tarkoitus satuttaa", huokaisin surullisena. "Ole kiltti ja anna minulle anteeksi!" ajattelin mielessäni toiveikkaana. "Saatte anteeksi. Muutenkin, eihän minulla enää kauan ole koulutukseeni. Se voisi olla...Yksinäistä minulle, jos olisimme riidoissa ikuisesti, tiedäthän", Vera sanoi lopulta hymähtäen. "Oikeasti?" tokaisin hämmästyneenä. Vera nyökkäsi. "Sitten näytän sinulle paljon hienoja temppuja, mitä Sarah on minulle opettanut!" lupasin iloisesti. "Se olisi kivaa, kiitos", Vera tokaisi. Hän heilautti häntäänsä tyytyväisesti. Minun piti taistella itseäni vastaan, etten painautuisi Veran turkkiin ja vain olisi siinä. Minua kismitti, ettei tunteemme tuskin olleet samanlaiset. Minä pidin hänestä, mutta hän...Hän ei samalla tavalla minusta. Kuitenkin, ainakin yksi hyvä asia tässä oli. Vera ja minä olimme taas ystäviä.