The Legend of Akira

Tutkimusretki

Joka puolella kimalsi. Alue oli avara aukio. Aukion keskellä oli saari, jota ympäröi joki. Joen ylitse saarelle johti kolme reittiä kaatuneita tukkeja pitkin. Keskellä saarta iso kivipaasi. Astelin pitkin ruohikkoa. Mukava vehreä ruohikko tuntui kivalta mustien tassujeni alla. Saarella oli monenlaisia puita, mutta neljä suurta puuta erottui selvästi. Juoksin joelle ja  maistoin sen makeaa vettä. Viikseni värisivät hieman kirkkaan veden kylmyydestä johtuen. Nostin katseeni, kun huomasin kaksi koirasutta joen toisella puolella. En tiennyt minne piiloutua, en tiennyt olivatko nuo kaksi vihollisia. Mustavalkoinen koirasusi vilkaisi minua kohti, mutta näytti vain katsovan lävitseni. "Huh, he eivät kai näe minua", ajattelin huojentuneena. Tassuni värisivät jännityksestä. Mikä tämä paikka oli? Olisi ollut mukava näyttää se Kairalle ja Axelille, kahdelle pentuetoverilleni. Katsoin kahta hahmoa joenpenkalla tarkkaavaisena. He eivät puhuneet mitään. Mitä hekin tekivät täällä, minun unessani? Toinen hahmoista oli ruskeavalkoinen naaras, jolla oli sininen liina kaulansa ympärillä. Höristin korviani, jos vaikka kuulisin jotain heidät puheestaan. "Hänen on oikeus tietää!" ruskea naaras huusi mustalle urokselle vihaisen näköisenä. Hätkähdin hieman naaraan vihaisuudesta. "Onneksi Nadia ei huuda minulle noin...", ajattelin hieman huojentuneena. "Se tuhoaisi klaanit. He tuhoaisivat kaiken, minkä olemme elämäämme rakentaneet. Meidät voitaisiin karkottaan ja kaikki taitomme ja tietomme menisi hukkaan!" musta uros huusi takaisin tummansiniset silmät kiiluen. "Olemme riidelleet tästä tarpeeksi pitkään, on keksittävä ratkaisu", ruskeaturkkinen naaras totesi rauhoitellen itseään. "Niin, olet ehkä oikeassa", toinen koirasusita myöntyi. Mistä he oikein puhuivat? "Haluatko todella, että he elävät ilman tietoa...?" naaras kysyi varovaisesti tuijottaen käpäliinsä. Hänen vihreistä silmistään kajasti suru. "Ehkä niin on paras, se joskus paljastuu vielä. Ei ole meidät tehtävämme enää kertoa", mustaturkkinen uros totesi heilauttaen häntäänsä. Molemmat olivat hetken hiljaa, kunnes naaras nyökkäsi myöntyvästi. Yhtäkkiä heidän hahmonsa katosi yhtä aikaa savuna ilmaan. Juoksin nopeasti tukin avulla joen ylitse kohtaan, missä olin kaksi hahmoa nähnyt. Heistä ei näkynyt jälkeäkään. "Tässä ei ole mitään järkeä", totesin, kun en edes haistanut heitä. Sitten muistin tämän olevan vain uni, sillä ei ollut mitään merkitystä. Haistoin kuitenkin ilmassa ihanan, makean tuoksun. Kuin maito, jota sain Nadialta. Pian tajusinkin jo herääväni omasta pedistäni, Kairan ja Axelin viereltä.
Nadia piti minua ja sisaruksiani pehmeän turkkinsa suojissa. Hän oli todella lempeä emo. Olin iloinen, ettei minun ihan heti tarvitsisi lähteä emojen pesästä oppilaiden pesää. Viihdyin täällä, mutten halunnut myöntää sitä sisaruksilleni. "Ai, olet jo hereillä Halo", Axel totesi nostaen päänsä katsoen minua. Nyökkäsin myöntävästi. "Minulla on idea, oletko mukana?" Axel kysyi virnistäen. Mitä se oli taas keksinyt? Axel tuli lähemmäksi ja kuiskasi korvaani: "Käydään ulkona leiristä." Katsoin häntä epäuskoisena. Pennut eivät saisi käydä leirin ulkopuolella ilman hyvää syytä tai jotain valvojaa. "Oletko tosissasi?" kuiskasin vastaukseni ärtyneeseen sävyyn. "Jänistätkö?" Axel kysyi hymähtäen tavalliseen tapaansa. En haluaisi vaikuttaa pelkurilta, joten menköön nyt sitten. "Hyvä on, äkkiä sitten", vastasit astellen emojen pesän suulle. Hopeaturkkinen veljeni asteli ohitseni hiipien. Onneksi oli vielä hieman pimeää, ettei meitä nähty kunnolla. Näin Toran kauempana vahdissa johtajan pesän suulla. Axel hiipi pitkin pensasmuurin seinämää seuratessani perässä hiiren hiljaa. Jos jäisimme kiinni, olisimme pulassa. Mitä Kaylakin sanoisi? Hän voisi evätä minut mahdollisuudet johtajaksi pääsyyn! Kauhistuin ajatustani niin, että aloin hieman hätääntyä. Miksi suostuinkaan mukaan?

Onnistuimme ohittamaan Benin hänen huomaamattaan. Astelimme pensastunnelin lävitse hiljaa. Olimme onnistuneet lähtemään leiristä. "Näetkö? Helppoa", Axel totesi päästyämme tarpeeksi kauas pensasmuurista. "Onko tämä sittenkään hyvä idea? Mitä sitten, jos ja kun jäämme kiinni?" kysyin varuillani. Tämä suunnitelma oli todellakin surkea. Mitä me edes tekisimme täällä? "Älä vingu siinä kuin jokin pentu!" Axel naurahti astellen kolmihaaraisesta polusta keskimmäiseen. "Mehän olemme pentuja!" olin rääkäistä, mutta pidin kitani kiinni. "Et edes tiedä minne olet menossa", totesin seuratessani Axelia polulla. "Tämä on tutkimusretki, pölhö. Ei silloin tiedetä, mihin mennään", hopeaturkkinen pentu totesi virnistäen. Hän oli kieltämättä oikeassa. Seurasin häntä polkua pitkin, kunnes päädyimme joen rantaan. "Onpa kaunista!" ihastelin kun auringon ensimmäiset säteet heijastuivat veden pintaan. "Pyh, täällä on tylsää. Tule", Axel totesi lähtien astelemaan metsään pitkin joen viertä. "He-Hei älä jätä minua tänne", huudahdin kun Axel katosi pois näkyvistä. Hyppäsin hänen peräänsä pusikkoon. Huomasin, että joen virta voimistui sitä mukaa, kun astelimme eteenpäin. Lisäksi joen reunoille alkoi muodostumaan rotkoa, vesi laski alas rotkoon jossa se virtasi eteenpäin. "En todellakaan haluaisi tippua tuonne", totesin katsoen alas. Axel pudisti päätään ja asteli yhä eteenpäin. Edessä päin näkyi jonkinlainen silta, joka johti toiselle puolelle. "Hah, uskallatko ylittää tuota?" Axel ivasi. Luimistin korviani ärsyyntyneenä. Ei tuonne varmaankaan saisi mennä. "Palataan takaisin", ehdotin vilkaisten kohti rotkoa ja siltaa. "Älä jaksa, tänne asti ollaan tultu", Axel totesi ja asteli kohti siltaa. "Hei, älä mene! Se voi olla vaarallista!" huudahdin hänen peräänsä. Hopeaturkkinen uros asteli sillan ylitse toiselle puolelle. Hän istahti maahan ja murahti: "Hyi, täällä haisee." En uskonut häntä ja kiinnostukseni heräsi. Astelin sillan ylitse varovaisin askelin. Päästessäni toiselle puolelli haistoin oletettavasti saman hajun. "Hyi!" tuhahdin laittaen tassuni kuononi päälle. "Mitäs kaksi Tuliklaanin pentua täällä tekee? Eikö teidän pitäisi pysyä leirissä?" kuului ääni takaamme. Axel hätkähti ja hän kääntyi hyökkäykseen. Käännyin itsekkin ja tajusin edessäni seisovan uroksen olevan se sama uros, joka oli unessani. "Kuka olet?" kysyin uteliaasti. "Tuuliklaanin parantaja Jake. Vastatkaa te nyt kysymykseeni", hän vastasi tuimasti tuijottaen minua ja Axelia. Veljeni rohkeus oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, hän luimisti korviaan alistuneen näköisenä. "Tuota, halusimme lähteä tutkimusretkelle", totesin yrittäen puolustella tekemisiämme. Minua hieman hävetti. "Tutkimusretkelle?! Oletteko päästänne sekaisin? Leirin ulkopuolella on vaikka mitä vaaroja!" Jake huudahti vihaisesti. "Ei sinun meillekkin tarvitse huutaa", vastasin ärtyneenä. Tuuliklaanin parantaja katsoi minuun oudoksuen. Olin puhunut sivu suuni. "Jään tähän odottamaan, että Tuliklaanin partio tulee hakemaan teidät. En suostu ylittämään rajaa, kuten te tumpelot teitte", hän totesi istahtaen maahan vierellemme. Axel vierasti outoa koirasutta ja asteli pari askelta kauemmas mulkoilemaan häntä. "Mitä tarkoitit?" Tuuliklaanin parantaja kysyi minulta katsomatta minuun. "Mitä tarkoitin? Tuota, näin sinut ja jonkun naaraan eilen...En ole varma oliko se unta mutta...", vastasin nolostuneena. Mustavalkoinen uros laittoi häntänsä suuni eteen ja totesi: "Unta vain, unohda se." Nyökkäsin avuttomana. En voisi vastata muutakaan. Odottelimme siinä kaikessa hiljaisuudessa, kunnes näin vastapuolella tutun, oranssin turkin: Zero. Oranssi soturi asteli meitä kohti vihaisen näköisenä. "Nyt saadaan turkkipöllyt", Axel totesi vingahtaen. Zero pysähtyi sillan toiselle puolelle ja totesi: "Vai täällä te kaksi karkuria olette. Ajattelitteko yhtään, mitä olitte tekemässä?" Axel vilkaisi minuun avuttomana luimistaen korviaan. Ehkä en tällä kertaa antaisi hänen jäädä kiinni siitä, että hän yllytti minut koko sotkuun. "Emme, olen pahoillani, Zero. Sitä ei tapahdu toiste", vastasin luimistaen korviani avuttomana. "Syytä olisikin, Nadia on huolesta suunniltaan", Zero puuskahti ja sitten käänsi katseensa mustavalkoiseen Tuuliklaanin parantajaan. "Kiitos, että vahdit heitä", Zero kiitti ystävällisesti hymyillen. "Ei siinä mitään", Jake vastasi. Astelin sillan ylitse häntä koipien välissä, Axel perässäni. Astelimme leiriin hiljaisuuden vallitessa. Tästä ei seuraisi hyvää, ei minulle tai Axelille ainakaan.