The Legend of Akira

Tarkkailu

Halon näkökulma:

Kuultuani ihmisistä olin yllättynyt. Tarkkailijat olivat kertoneet, että ihmiset kaatoivat puita ns. suoraa reittiä, pitkin Tuliklaanin rajaa. He olivat nyt Vesiklaanin rajan kohdalla. Oloni oli hieman rauhaton välillä kuuluvista äänistä. Ihmiset eivät välittäneet pätkääkään meistä metsän asukeista. Nytkään emme tienneet mitä ne aikoivat. En ollut itse koskaan henkilökohtaisesti nähnyt ihmistä, mutta tuskin haluaisinkaan. Ne ovat niin arvaamattomia. Kuulemma ne näyttivätkin hassuilta: kävelivät kahdella jalalla ja heillä oli karvoitusta vain pään alueella. Katselin tarkkaavaisena varastojamme. Kaikkea näytti olevan tarpeeksi. Viime aikoina ei ollu tapahtunut mitään mullistavaa, joten varastot olivat pullollaan yrttejä ja lääkkeitä. Muuten kaikki tuntui olevan hyvin. Lucaksen kanssa olimme ystävystyneet. Olin yllättynyt, miten hyvin hän pystyi näöttä liikkumaan ympäri leiriä ja tunnistamaan jonkun jopa leirin toiselta puolelta. En enää tuntenut sääliä häntä kohtaan, sillä tiesin hänen pärjäävän hyvin. Ainoastaan Robinissa näin sitä surua, joka aiheutui Lucaksen sokeudesta. En ymmärtänyt, miksi hän ei voinut pitää Lucasta hyvänä sellaisenaan. Tarkistettuani varastot palasin luolan etuosaan. Istahdin luolan suun tuntumaan ja katselin ulos. Leiri tuntui muuten hiljaiselta, mutta pieniä ääniä kuului sieltä täältä. Ehkä menisin katsomaan Dawnia ja muita. Dawnistakin tulisi puolen kuun kuluttua oppilas. Lucaksella ja Robinilla siihen oli vielä yksi ja puoli kuukautta. Ajatella...Sitten kun Lucaksesta ja Robinista tulisi oppilaita, olisin jo täysivaltainen parantaja. Axelista ja Kairasta tulisi sotureita. Sitten pääsisimme kaikki kolme kokoontumiseen. Vera oli vähän väliä käynyt vierailemassa täällä Dawnin tavoin. Oli mukavaa, että ne halusivat viettää aikaa kanssani, mutta Veralla se meni vähän oppilasjuttujen ylitse. En viitsinyt sanoa asiasta hänelle, koska en halunnut pahoittaa hänen mieltään. Dawn sai vierailla luonani mielin määrin, eihän hän vielä oppilaskaan ollut. Dawn oli mukava kuitenkin. Hänen kanssaan oli mukava tehdä asioita, jutella ja leikkiä. "Voit mennä nyt ulos. Täällä ei ole oikein mitään tehtävää tällä hetkellä. Alyssakin meni tapaamaan Inaria", Hyde tokaisi haukotellen. Mustavalkoinen uros näytti hyvin nukkuneelta. Mietin vain, mitä asiaa Alyssalla olisi Inarille. No, asia ei minulle kuulunut. Päätin astella suoraan emojen pesälle Dawnin, Lucaksen ja Robinin luokse. Matkalla näin Axelin ja Veran, jotka minut huomattuaan tulivat luokseni. "Sait näköjään vapaata parantajajutuista?" Vera kysäisi iloisesti. Nyökkäsin vaitonaisena. "Eikö teidän pitäisi olla tekemässä soturijuttujanne?" kysyin terävästi. "No, kohta kyllä...Mutta kai sitä saa tehdä jotain muuta ennen sitä?" Vera vastasi. "Niinpä kai...Miten koulutuksenne sujuu?" kysyin nyt suoraan Axelilta. Tiesin todella hyvin, mitä hän tunsi Veraa kohtaan. En haluaisi, että hän ajatteli minun yrittävän saada tätä itselleni parantajanaolosta huolimatta. "Noh, todella hyvin. Minä ja Vera harjoittelemme yhdessä", Axel tokaisi heilauttaen mahtailevasti hopeista häntäänsä. Virnistin iloisesti veljeni puolesta. "Niinpä. Vaikka tavallaan haluaisin taistella Kairaa vastaan...Tora ei anna, koska hän on kuulemma niin 'edistynyt'", Vera tuhahti raapien samalla kynsillään maata. Oliko hän todella niin halukas tappelemaan siskoamme vastaan? Oliko hän tälle vihainen, vai mistä tuo into kumpusi? Hieman minua huvitti, että Tora piti sitten Axelia samalla tasolla kuin Vera, vaikka Vera aloitti vasta koulutuksensa. "No, ehkä niin on parempi", tokaisin tietäväisesti. Kaira ei taipuisi antamaan armoa taistelussa. "Tulkaahan, Axel ja Vera. On aika lähteä", Sarah huhuili pensastunnelin suulla. Huomasin, että Tora ja Kaira eivät olleet tällä kertaa mukana, vain Astro. "Heippa, nähdään myöhemmin!" Vera toivotti ja juoksi mentorinsa luokse. Axel vain nyökkäsi ja asteli hänen peräänsä. Kohautin olkiani ja jatkoin matkaani emojen pesälle.

Kairan näkökulma:

Tuijottelin ihmisten puuhia jännittyneenä. He olivat aloittaneet puiden kaadon kohti Veriklaanin rajaa. Tora istuskeli piilossa vierelläni. Hänen mielestään tämä oli hyvää harjoitusta. No, hän oli kyllä oikeassa, mutta tämä alkoi kyllästyttämään. Kuitenkin nuo äänekkäät koneet, mitä ihmiset käyttivät, olivat pelottavia...Ne olivat Jetiäkin suurempia! Nyt noiden koneiden äänet vaikuttivat jo saalistukseen: riista oli siirtynyt reviirimme toiseen reunaan. Jouduimme hakemaan sieltä syötävää klaanille. Ehkä se ei paljoa haitannut, mutta silti, se vaikutti koko metsään. Raavin maata turhautuneena. Menisivät jo pois reviiriltämme! En halunnut myöntää sitä, mutta aloin jo pelätä ihmisiä. Mitä kaikkea ne nyt saivatkaan aikaan...

Akiran näkökulma:

Oli kulunut vähän alle puoli kuukautta. Ihmiset olivat jatkaneet puiden kaatoa Veriklaanin reviirille, mutta samalla uudet koneet olivat ilmestyneet rajoille. Ihmiset olivat ravanneet kaikki kaatuneet puut pois ja levittäneet kiviä koko ravatun alueen pituudelta ja leveydeltä. Ne olivat kuin isoja polkuja. Pian perässä oli tullut suuri kone, joka levitti jotain mustaa polulle. Se haisi aivan hirveältä. Itsekkin olin paikalla käynyt, ja olin haistanut sen mustasta aineesta huokuvan hirveän löyhkän. Huokaisin. Miten pääsisimme kokoontumiseen, jos tuo musta polku oli tiellämme?

Kokoontumispäivä. Tänään myös Dawn nimitettäisiin oppilaaksi. Monet olivat innoissaan siitä, ainakin Emily ja Tora. Omahan pentu heillä oli kyseessä. Silti, minua kalvoi huoli. Kuulemma koneet olivat hiljaa uinuneet mustan polun varrella. Ainoa uusi asia, mitä sinne oli tehty, oli valkoinen linjassa kulkeva viiva. Muistelin matkaltamme ihmisten asutukseen, että siellä oli samanlaisia polkuja. Ne olivat täysin samannäköisiä. Ainoa asia nyt oli, ettei polulla näkynyt autoja. Se oli kyllä hyväkin asia, mutta silti, miksi? Oliko siihen jokin tietty syy?

Halon näkökulma:

Olin innoissani. Hypin Dawnin ympärillä, kuin mikäkin ääliö. "Sinusta tulee tänään oppilas, miltä tuntuu?" kysyin häneltä iloisesti. Dawn kohautti olkiaan ja tokaisi: "No, ei nyt kummoiselta. Miten olet noin innoissasi?" Haukahdin naurahtaen ja vastasin: "No, ystävän takia saa nyt iloita."  Dawn nyökytteli ja suki ruskehtavaa turkkiaan. Hän halusi varmaan näyttää hyvältä kokousta varten. Vaikka olihan hän kaunis noinkin. "Hmm, mietin tässä yhtä asiaa...", Dawn tokaisi hymäillen. Nostin korviani kysyvästi. Mitä nyt? "Ottaako Hyde ja Alyssa koskaan enempää kuin yhtä oppilasta kerrallaan?" Dawn kysäisi virnistäen. Mutristin suutani mietteliäänä. En minä tiennyt. "En tiedä oikeastaan...Miksi kysyt?"  vastasin hänelle. "Mietinpä vain...", Dawn vastasi mietteliään näköisenä. "Kaikki kynnelle kykenevät klaanikokoukseen!" Kayla huudahti kokouskiven päältä. Katselin vain aukiolle kokoontuvia Tuliklaanin jäseniä. Nyt tajusin, että olipa meitä nykyään paljon! Ja meitä oli vielä tulossa lisääkin. Ivykin kantoi pentuja ja Carwynkin sai jäädä. Vaikka menetimme kaksi soturia, Cristan ja Nilan, on kuonolukumme noussut. Kun kaikki näyttivät olevan paikalla, Kayla aloitti kokouksen. "Noniin, taas toinen pentu on tullut siihen ikään, että on aika nimittää hänetkin oppilaaksi. Dawn, tule tänne", Kayla kertoi hymyillen vienosti. Hän kai yritti piristää klaaniaan vaikeuksien keskellä. Dawn nousi ja asteli häntä iloisesti heilahdellen klaanin eteen. Olin niin ylpeä ystävästäni. "Dawn, saat mentoriksesi Coran. Hänellä ei ole ollut pitkään aikaan omaa oppilasta, mutta hänen taitonsa ovat oppimisen arvoiset", Kayla julisti juhlallisesti. Valkoturkkinen Cora asteli yllättyneenä klaanin jäsenten joukosta koskettamaan kuonoja Dawnin kanssa. "Onnea Dawn!" kuului aukiolla kaikuen. Olin niin iloinen. "ONNEA DAWN!" huudahdin kaikkien äänten yläpuolelle. Dawn katsoi luokseni hymyillen huvittuneena. Hän todella osasi iloita elämästä, näinäkin aikoina.