The Legend of Akira

Kato

Ianin näkökulma:

Astelimme kohti kotia. Olin aika väsynyt. En muistanutkaan, kuinka väsyneeksi tulin valvomisesta. Katseeni osui Inariin, joka käveli melkein ensimmäisenä. Ylitimme taas sen mustan polun. Juoksin ylitse nopeasti, sillä se outo maa allani hirvitti minua. Se toi mieleeni muistoja, jota en halunnut muistaa. Pääsimme pian leiriin ja astelin suoraan sotureiden pesään muiden perässä. Kuitenkaan Inari ei mennyt sinne. Hän ei oikeastaan ollut ollenkaan leirissä. Nostin korviani hämilläni. Minne se nyt meni? Minua hirvitti, sydän pamppaili. Eikai hän mennyt Athenan luo? Kävelin takaisin ulos ja kohti pensastunnelia. "Minne matka?" Blake kysyi hämillisesti. Hän oli vahdissa. "Kävelylle. Ei väsytä", valehtelin suoraan päin kasvoja. Blake näytti epäilevältä, mutta nyökkäsi. Astelin ulos pensastunnelista. Kävelin suoraan kohti Vesiklaanin ja Tuliklaanin rajaa. Polkuanturoitani särki ja minua väsytti. Haukottelin turhautuneena. Jos Inari oli siellä, repisin sen typerän karvapallon kappaleiksi. Ehkä hänen asiansa eivät kuuluneet minulle, mutta hänen pitäisi olla uskollinen klaanilleen, eikä lähteä aina tilaisuuden tullen Athenan luokse. Tuhahdin vihaisena. Mitä se naaras edes ajatteli? Hänhän oli parantaja, tai no luulisin että ainakin parantajaoppilas...Hänen pitäisi tietää säännöt. Päästessäni rantaan en nähnyt Inaria missään. Toisella puolella kuitenkin näkyi tuttu hahmo: se oli Athena. Yhtäkkiä huomasin jonkin tai jonkun liikkuvan vedessä. Kuunvalo paljasti oranssin turkin vedessä. Uiko hän? Silmäni laajenivat suuriksi, kun tajusin, mitä Inari oli tekemässä. "Inari, mitä sinä teet?!" huusin hädissäni. Ei, älä mene... Inari nousi ylös vedestä toisella puolella, sillä väärällä puolella, Vesiklaanin puolella. Athena ja Inari katsoivat minua kohti ja Athena sanoi jotain Inarille ja tämä nyökkäsi. Ystäväni hyppäsi takaisin veteen ja ui minua kohti. Hän pysähtyi kuitenkin vedenrajassa eikä astellut enää edemmäs, Tuliklaanin reviirille. "Mitä sinä teet?" kysyin astellen hänen luokseen veteen. Inari ei katsonut minua silmiin. "Liityn Vesiklaaniin. Eikö se ole ilmiselvää?" hän vastasi minulle kylmästi. Katsoin häntä surullisena. Tunsin jalkojeni haluavan lyyhistyä kasaan. Ei...Ei..."Olihan tuo vitsi?" tokaisin epävarmalla äänellä. Hän pudisti päätään ja katsahti minuun vihreillä silmillään. Hän katsoi minua tuimasti ja päättäväisenä. Hän oli tehnyt päätöksensä. "Mutta miksi?" kysyin katsomatta nyt häntä. "Koska haluan. Täällä ei ole minulle enää mitään", Inari tokaisi selittelemättä sen paremmin. "Palaatko joskus?" kysyin heti perään epätoivoisena. "En tiedä. Tuskin", Inari vastasi hiljaa. "Entä äitisi? Rachel?" kysyin surullisin silmin. Miksi hän halusi lähteä? Miksi juuri nyt? Hän ei vastannut ja lähti astelemaan veteen. "Inari! Älä mene!" huusin hänen peräänsä. Inari ei kuunnellut, hän ui vain eteenpäin. Raapaisin maata vihaisena. "Inari! Jos nyt menet, emme ole enää ystäviä, IKINÄ!" huusin hänelle raivoten. Inari pysähtyi keskelle tyyntä virtaa. Hän katsahti minuun vihreät silmät välkkyen. Olin vain hiljaa ja tuijotin häntä hiljaa. "Ole kiltti, ja käänny...", pyysin mielessäni. Inari kuitenkin jatkoi uintiaan. Tunsin rinnassani taas epämukavan muljahduksen. "Hyvästi...Inari", kuiskasin hiljaa. Näin Athenan ja Inarin loittonevan Vesiklaanin metsään. Kävelin pois vedestä raskaita käpäliäni nostellen. Lyyhistyin surullisena rantaan. Inari, miten saatoit?

Kairan näkökulma:

Ian painoi päätänsä vasten omaa turkkiani. Oloni oli lohduton. Siniturkkinen ystäväni ei ollut nukkunut koko yönä. Hänen silmänsä olivat kuitenkin väsyneet, eikä hän halunnut puhua. Inari oli lähtenyt Tuliklaanista yön aikana. Red ja Luna pitivät seuraa Rachelille, joka oli myös surullinen. Hän oli menettänyt jo kumppaninsa, miksi pentunsakkin? En tiennyt mitä sanoa. Miten voisin lohduttaa? Ian oli jo pitkään ollut huolestunut ystävästään ja tässä oli kiitos. Asialle ei edes voinut tehdä mitään, Inari halusi olla osa Vesiklaania ja siellä varmasti pysyi. "Kaira, tuleeko hän koskaan takaisin...?" Ian kysyi minulta surullisena. "Kyllä hän tulee...", vastasin nielaisten. Ian oli juuri äsken muiden herättyä juossut leiriin kertomaan, mitä oli tapahtunut. Oliko hän koko yön viettänyt siellä miettien asiaa, vai mistä oli kyse? Kuitenkin ensimmäisenä hän juoksi minun luokseni. Hyvä, että hän luotti minuun. Siitä olin iloinen. Klaanin johtaja Kayla ja varajohtaja Akira tulivat kohti minua. "Mitä tapahtui?" Kayla kysyi Ianilta. Ian nosti surullisen, avuttoman katseensa heihin ja tokaisi hiljaisella äänellä: "Inari on poissa..." Akira katsahti Kaylaan ja jatkoi kysyvästi: "Poissa?" Annoin Inarin toipua järkytyksestä ja kerroin: "Inari on lähtenyt Vesiklaaniin. Hän ei ole enää tuliklaanilainen", kerroin lyhyesti, hännällä silittäen Ianin selkää lohduttavasti. Kayla näytti järkyttyneeltä. "Miksi ihmeessä?" Akira kysyi hermostuneena. Pudistin päätäni. En tiennyt yhtään. Ian näytti tietävän jotain, sillä hän värisi lakkaamatta. "Ian, oletko kunnossa?" Akira kysyi siniturkkiselta soturilta. Ian nyökkäsi hitaasti. "Emme voi tehdä hänen lähdölleen mitään...", Kayla kertoi Ianille suoraan. Ian nyökkäsi ilmeettömänä. Huokaisin. Toivottavasti Ian ja Rachel selviäisivät tästä. "Mutta nyt Ian, menet nukkumaan ja yrität saada unta", Akira käski huolestuneen kuuloisena. Ian nyökkäsi ja lähti astelemaan kohti soturien pesää. "Lähdetkö saalistamaan?" kuului Toran ääni läheltä. En edes huomannut, että hän oli siinä vierellä. Nyökkäsin ja lähdin astelemaan mentorini perässä kohti pensastunnelia.

Akiran näkökulma:

Katselin huolestuneena Ianin menoa. Hän oli menossa Kairan kanssa ulos kai harjoittelemaan. Kaira yritti parhaansa mukaan piristää ystäväänsä. Tällä hetkellä oli niin paljon asioita menossa, että ne väsyttivät jopa minuakin. Viikko oli kulunut Inarin lähdöstä. Rachel pysyi kiireisenä ja haki saalista klaanille lakkaamatta. Hän halusi pitää varmasti ajatuksensa muualla. Oli klaanissa muutakin kärhämää, kuin Ianin ja Inarin riidat. Vilkaisin kohti Sarahia, joka asteli kohti minua. Acea ei taaskaan näkynyt hänen seurassaan. Mitä noiden välillä oli meneillään? "Hei Akira", hän tervehti vaisusti. "Hei, onko jokin vialla?" vastasin kääntäen päätäni oikealle hämmentyneenä. Sarah nyökkäsi ja istahti vierelleni. "Acella ja minulla on riitaa", hän myönsi surullisena. Katsoin häntä hämmentyneenä. "Mistä on kyse?" Sarah raapi maata hermostuneesti ja kertoi: "Asiat ovat vain muuttuneet. Hän on sellainen luupää...Kiersi Cristan jaloissa tämän ollessa vielä elävien kirjoissa. En usko, että se onnistuu enää." Nyökkäilin hyväksyvästi. "Entä Kai?" kysyin uteliaasti. Kai ja Sarah näyttivät eilen tulevan hyvin toimeen. "En tiedä...Hän muistuttaa liikaa Acea, mutta hän on mukava muuten", Sarah tokaisi vaivaantuneena. Hän ei selvästi viihtynyt kovin hyvin. "Mitä ajattelit tehdä?" kysyin lohduttelevaan sävyyn. "En tiedä sitäkään. Ehkä pysyn vain kaukana molemmista. Mutta ei puhuta minusta, miten sulla Laylan ja pentujen kanssa?" Sarah vastasi vienosti hymyillen. "Hyvin. Pian Lucas ja Robin siirtyvät oppilaiden pesään", vastasin ystävällisesti. "Lucaksin? Oletko varma?" Sarah kysyi epävarmasti. Kohautin olkiani. Sitäkin pitäisi miettiä. "Hän ei ole edes puhunut haluavansa olla parantaja tai soturi. Mietinkin, mikä hänestä tulee", vastasin mietteliäästi. Sarah nyökytteli. Haluatko itse joskus jälkikasvua?" kysyin uteliaasti. Sarah kohautti olkiaan ja tokaisi: "Jos löytyy sopiva kumppani." Hän näytti jotenkin ajatuksiinsa uppoutuneelta. "Vaivaako sinua jokin muu?" kysyin huolestuneesti. "Ei...Kiitos että jaksoit kuunnella. Lähdetkö saalistamaan?" Sarah vastasi iloisesti. Nyökkäsin. Olikin vähän nälkä. Parasta hakea saalista ja sitten mennä syömään. Suuntasimme valkoturkkisen ystäväni kanssa suoraan pensastunneliin.