The Legend of Akira

Pyyntöni

Ryntäsin parantajan pesälle. En saattanut enää nähdä Iania tuossa kunnossa. Hänhän oli ihan liian huolissaan Inarista! Oranssi soturi makasikin isänsä vierellä yhä hänen jokaista liikettään tuijottaen. "Inari, menisit ulos vaikka saalistamaan Ianin kanssa", Zero totesi vihjaillen. Hän selvästi halusi, että hänen pentunsa ei syyllistäisi itseään hänen kivuistaan. Minua kismitti, Inari oli saatava ulos. Otin kiinni hampaillani Inarin hännästä ja vedin hänet ulos luolasta. Oranssi kissa rääkäisi vihaisesti. Hän yritti pistää vastaan, mutta en antanut sen tapahtua. Pian olimmekin ulkopuolella, missä Kaira ja Ian katsoivat minua äimistyneenä. "Mitä sinä teet?" Inari mourusi ärtyneesti. "Estän sinua tekemästä mitään tyhmää. Isäsi ei toivu sen nopeampaa, jos koko ajan kyttäät häntä", totesin irrottaen otteeni Inarista. "Halo on oikeassa. Inari, tule kanssani saalistamaan?" Ian totesi hiljaa vienosti katsoen ystäväänsä. Inarin käänsi katseensa takaisin parantajan pesään ja takaisin. Tiesin, miltä hänestä tuntui. Jotenkin vaistosin sen. "Jos meillä kolmella olisi lupa liikkua leirin ulkopuolella, mekin tulisimme, mutta...Tiedätte kyllä", kuulin hopeaturkkisen veljeni sanovan hänen astellessa meidän luoksemme. Hän oli varmaankin kuullut keskustelumme. "Inari-kiltti", siniturkkinen kolli anoi. Inari näytti epävarmalta, mutta lopulta hän myöntyi: "Hyvä on, olenhan jo valmiiksi täällä ulkona, joten tuskin siitä on haittaa!" Ianin katse kirkastui ja hän katsoi minuun ja sisaruksiini kiittäen. "No, nähdään myöhemmin!" Ian toivotti minulle, Axelille ja Kairalle. "Niimpä, nähdään!" Kaira tokaisi tavalliseen tapaansa. Olihan hän Ianin yksi parhaimmista ystävistä.

Olin vain iloinen. Sain kiittää Kairaa, Haloa ja Axelia siitä, että he olivat saaneet Inarin ulos parantajan pesästä. Vilkaisin ystävääni. Hänen kaulansa haava oli jo melkein parantunut. Hänen turkkinsa oli jo peittänyt haavaa jonkin verran. "No...Minne haluat mennä saalistamaan tällä kertaa?" Inari kysyi hieman allapäin. "Sinä saat päättää!" totesin iloisesti. Minun pitäisi vielä jotenkin piristää häntä. "Tuota, tällä kertaa ei mennä Tuuliklaanin rajalle. Mennään tällä kertaa vaikka Vesiklaanin rajan lähelle", hän totesi lähtien kävelemään polkua pitkin kohti jokea. Otin hänet nopeasti kiinni. "Selvä, siitä onkin aika pitkä aika, kun viimeksi kalastin!" naurahdin hyväntuulisesti. Inarin kuonolla käväisi jokin hymyntapainen. Toivottavasti hän tulisi paremmalle tuulelle ja jaksaisi taas huolehtia itsestään. Haistoin taas ilmassa linnut, jotka liitelivät taivaalla. Päivä oli kaunis, ei edes sadepilviä taivaalla ja jopa aurinko paistoi.  Olimmekin jo pian joen rannalla. Astelin heti sinne ja tuijotin veteen, jossa uiskenteli kaloja. Ne näkyivät juuri ja juuri veden pinnan alla. "Vai että kalastamaan", Inari totesi astellen viereeni. Hänen silmissään kiili uteliaisuus. Oliko hä kertaakaan kalastanut, vai oliko hän edes koskaan kastanut tassujaan veteen? "Osaatko sä kalastaa?" kysyin hymähtäen. Inari pudisti päätään ja sitten kyyristyi tarkkailemaan kaloja. "Voin opettaa", totesin tietäväisesti. "Käy", hän totesi ja katsoi minua kysyvästi. Astelin hiljaisesti rantaan, jossa vesi oli matalimmillaan. Kastelin tassuni ja astelin rantaveteen. Kalat poikkesivat pois ja sitten palasivat jonkin ajan kuluttua takaisin. Tunsin Inarin polttavan tuijotuksen turkissani. Minun oli onnistuttava! Jännitin lihakseni ja kiinnitin katseeni yhteen kalaan. Tuijotin sitä jonkin aikaa, kunnes se lähestyi tarpeeksi. "NYT!" ajattelin mielessäni ja hyppäsin kalan kimppuun. Vesi pärskähti ja kala jäi kiinni kynsiini. Nappasin sen nopeasti vedestä suuhuni, ettei se ehtisi karata. Käänsin katseeni Inariin, joka katsoi minua ihmeissään. "Upeaa!" hän huudahti kiilto vihreissä silmissään. Astelin pois vedestä ja heitin kalan rannalle odottamaan. "Sinun vuorosi", totesin kannustavasti. Inari nyökkäsi ja asteli veteen. Hän odotti ja odotti. Hän tuijotti yhteen pisteeseen. Odotin kärsivällisesti, vain katsellen hänen touhujaan. En halunnut häiritä, tai antaa turhia neuvoja. Yhtäkkiä hän hyppäsi ilmaan, hetken kuluttua vesi pärskähti hänen päälleen. Veden laskeuduttua näin vain Inarin pettyneen ilmeen ja kastuneen turkin. Ilmeisesti hän ei ollut napannut kalaa. "Tuolla tavalla vain säikytät kaikki kalat!" joku huudahti vastarannalta. Nostin katseeni ja näin toisella puolella naaraskissan. En tunnistanut häntä, mutta naaras näytti erehtyttävän paljon Olgalta. "Pidä sinä vain huoli omista asioistasi!" Inari huudahti takaisin nolostuneena. "Äläs nyt suutu, kyllä Vesiklaanin kissa tietää", naaras naurahti nuolaisten käpäläänsä. Hänen turkkinsa oli pohjaväriltään valkoinen, ja siinä oli ruskeita läikkiä. "Ja mikäs tämän upean Vesiklaanin kissan nimi on?" Inari totesi viisastellen takaisin. "Athena. Entäs ärhäkkään Tuliklaanin kissan?" Athena kysyi hymyillen. "Inari, ja tässä on ystäväni Ian", oranssi kolli kertoi hymyillen. Hymyilin vain ystävällisesti naaraalle. En tiennyt, mitä edes sanoa. "Voin näyttää miten kalastetaan, jos sopii", Athena totesi hymähtäen. "Käy se", Inari ehti jo vastata, ennen kuin ehdin avata suuta. No, tuskin siitä haittaakaan olisi. Athena ui Inarin luokse ja alkoi opettamaan häntä. Istuin rannalla tarkkaillen heitä hymy kuonolla. Oli mukavaa nähdä Inari hymyilevänä.

Katsoin ystäväni perään, joka makasi yhä parantajan pesän makuupaikalla. Hänen silmänsä olivat kiinni, vaikka hän ei nukkunut. Zero halusi vain leputtaa silmiään. Siirsin katseeni hänen oikeaan jalkaansa. Tunsin pienen inhon värähdyksen sisälläni, kun näin haavan. Se märki, eikä näyttänyt hyvinkään parantuneelta. "Tuo varmasti on kipeä", totesin tuijottaen haavaa huolestuneena. "Ei ole", Zero tuhahti nopeasti yhä silmät kiinni. Hyde oli mennyt Alyssan luokse, kuulemma käski häntä hakemaan jotain tiettyä yrttiä hänelle. Kiersin katsettani luolassa. Tuoksuja oli kaikkialla, kirpeitä ja makeita. Olisi hauskaa tietää, mitä mikin kasvi tekisi. Astelin Zeron vierelle. Hän hengitti tiuhaan tahtiin, vaikuttaen stressaantuneelta. "Onko jokin vialla?" kysyin katsoen oranssivalkoista soturia. "Akira, älä huolehdi minusta. Sinun kannattaisi mennä ulos muiden tavoin", Zero totesi haukotellen. "Huolehdin loppuun saakka, jos niin haluan. Enkä aio lähteä ainakaan vielä", vastasin jämäkästi. Zero avasi silmänsä ja katsoi minuun tiukasti. "Siinä tapauksessa, minulla on sinulle pyyntö", hän kertoi huokaisten. "Mitä vain haluat, Zero", totesin hymyillen, silittäen ystäväni selkää hännälläni. Seurasi hiljaisuus. Zero näytti miettivän jotain. "Jos minä en parannu, lupaatko pitää huolta Inarista?" Zero kysyi lopulta. Katsoin häneen epäuskoisena. Oliko jo hän valmis luovuttamaan? Uskoiko hän, ettei hän saisi enää elää? "Tietenkin...", vastasin katsoen toiseen suuntaan. En edes halunnut ajatella asiaa. Jos Zero menehtyisi, Inarille jäisi vain hänen äitinsä. Kuitenkin, Zero oli aika tärkeä heille molemmille, he eivät ehkä selviäisi. "On jotain muutakin", oranssivalkoinen kolli totesi nostaen päätään vaivalloisesti. Teki pahaa katsoa häntä silmiin. "Niin?" kysyin murtuneena. "Akira...Kun sanon...Silloin kun kipuni yltyy liian suureksi...Lupaatko, että katkaiset niskani?" Zero kuiskasi vakavana. "Et voi olla tosissasi!" huudahdin kauhistuneena. En ikinä voisi tehdä sitä! En ikinä tappaisi ystävääni..."Zero, et voi pyytää sitä minulta", vastasin huokaisten. Oranssi kolli nyökkäsi ja lysähti takaisin makuulle. Hiljaisuuden rikkoi Hyden askeleet, kun hän palasi parantajan pesän toisesta päästä takaisin Zeron luokse. "Voit nyt mennä, Zero tarvitsee lepoa", mustavalkoinen parantaja totesi kantaen hampaissaan jotain yrttiä. "Selvä, nähdään myöhemmin", vastasin hymähtäen ja astelin luolan suulle. Siellä vielä vilkaisin Zeroon, joka katsoi minua silmäkulmastaan. Sydäntäni särki. Kärsikö hän todella niin paljon, että hän oli jo nyt valmis kuolemaan? "Taidan nyt ymmärtää, miksi Inari on niin huolissaan", ajattelin mielessäni surullina, ennen kuin astuin ulos parantajan pesästä.