The Legend of Akira

Menetys

"Huhuu?" huudan taas tottuneesti pimeyteen. Tästäkin unesta voisi tulla ahdistava. "Lumi? Joku?" kutsun jotakuta tulemaan esiin. Kukaan ei kuitenkaan tule. "Haluan vastauksia!" huudan uudestaan anellen. Kirkas valo ilmestyy eteeni, muttei se olekkaan Lumi, vaan harmaavalkea uros, jota en tunnistanut. "Kuka olet?" kysyin häneltä. "Nimeni on Luke. Olin Lumin varajohtaja ja hänen kuoltua minusta tuli johtaja", hän selitti minulle. Nyökkäsin. "Miksi olet ilmestynyt minulle?" kysyin uteliaasti. En ymmärtänyt, miksi Lumi ei ollut täällä. "Se onkin mutkikas kysymys. Luulin, että sinulla oli jotain kysyttävää minulta", hän sanoi arvoituksellisesti. Hänen ruskeat silmänsä näyttivät katsovan minun lävitseni. "Minä...Minä tuota", yritin aloittaa. "Shh, tiedän mitä olet tehnyt ja mihin haluat vastauksia. Vastaus löytyy soturilaista", Luke selitti ja jatkoi, "on oikein auttaa heikkoja, vaikka ne olisivat luontaisia vihollisia. Et ole tehnyt siinä mielessä mitään soturilain vastaista, mutta johtajasi Daniel voi olla eri mieltä." Ymmärsin tuon hyvin, saattaisin itsekkin ylireagoida, jos joku olisi ystävystynyt mäyrän kanssa. Mieleeni tulee yhtäkkiä tärkeä kysymys: Tiesikö Luke, mikä Cobylle kuului? "Luke, minä.." yritin taas mutta Luke hiljensi minut hännän heilautuksella. "Minulla ei ole kaikkia vastauksia. Saat vastauksesi ajan kanssa", hän kertoi. "Tiedätkö siitä ennustuksesta, jonka Lydia kertoi minulle?" kysyin häneltä taas. "Aika näyttää, poikaseni. Aika näyttää", hän vastasi taas samalla tavalla. Aloin jo ärsyyntyä. Haluaisin heti tietää, mistä oli kyse. "Onko sinulla jotain asiaa minulle?" kysyin yrittäen jatkaa keskustelua. Harmaavalkoinen uros istahti viereeni ja sanoi: "Olet nuori. Sinulla on oma tapasi toimia, ja sekin on joskus soturilain mukaista. Älä kuitenkaan pelkää tehdä sitä, mikä tuntuu sinusta oikealta. Jos valitset väärän polun, saatat valita jonkun muun kohtalon toisin", Luke kertoi viisain sanoin. Ymmärsin hyvin ja olin otettu entisen johtajan kehuista. "Hetkonen, haluaisin tietää, miten sinä ja Lumi...", en vain saanut sanottua sitä loppuun. Se tuntui väärältä, kuin rauhan rikkomiselta. "...Kuolimme? Oi, se oli ankara talven aika. Riistaa ei löytynyt tarpeeksi ja Lumi uhrasi itsensä klaanimme vuoksi", hän kertoi muistellen entisiä aikoja ja jatkoi: "me saalistimme niin paljon riistaa kuin pystyimme tauotta, Lumi sai ensimmäisenä surmansa. Hän pakotti minut syömään hänen ruokansa. E-En voinut olla johtajaa vastaan, se on soturilain vastaista. Joten minä söin haluttomasti jokaisen suupalan, kun näin johtajani riutuvan. Talven lopulla eräänä päivänä lumet sulivat ja aurinko tuli esiin. Olin innoissani ja juoksin silloin kohti Lumin pesää kertomaan uutiset. Et arvaakkaan mitä löysin..." Luken sanat hiipuivat viimeisten sanojen kohdalla. Oli varmaan hyvin raskasta muistella. "Mitä löysit?", kysyin uteliaasti. Ehkä ei olisi pitänyt, se satutti vain enemmän vanhaa johtajaa. Luke katsoi suoraan minuun ruskeilla silmillään ja vastasi: "Löysin hänet luolastaan makaamasta kauniiden leskenlehtien ja valkoisten kukintojen seasta. Hän näytti nukkuvalta, mutta tiesin hänen kuolleen", hän sanoi surullisesti kunnioittaen ystävänsä muistoa. "Hän oli varmasti paras johtaja koskaan" sanoin lohduttaen vanhaa johtajaa. Hän nyökkäsi. "Ei ole nyt tarpeen kertoa minun kuolintarinaani", hän totesi yhtäkkiä ja hänen hahmonsa pimeni. Hänen viimeiset sanasa jäivät kaikumaan minun korviini: "Usko itseesi."

Avaan silmäni unisesti. Vaaleanharmaan soturin sanat kaikuivat korvissani vieläkin. Venyttelin raajojani. Raajani olivat jäykät ja kipeät. Ravistelin niitä vähäsen, jotta karkottaisin unen niistä. Katselen ympärilleni. Tyhjä peti oikealla puolellani saa minut surulliseksi. Pitäisi tänään jutella Acen kanssa. Vilkaisen vasemmalle. Sarah nukkuu sikeästi, muttei Kaze näytä nukkuvalta. Hän vain tuijottaa seinään sanomatta mitään. "Kaze?" kysyn varovaisesti. Kaze kääntää heti päänsä minua kohti. "Niin?" hän kysyy. "Onko jokin vialla?" kysyn hieman huolissani. Musta oppilas käyttäytyi oudosti. "E-Ei mikään, mennäänkö nyt sinne saalistamaan?" hän kysyi ja hyppäsi pystyyn hieman kankeasti. Kaze näytti uniselta. Oliko hän nukkunut koko yönä? Nyökkään hänelle, vaikka teki mieli pakottaa hänet lepäämään. Jokin oli kuitenkin vialla ja saisin sen selville ennemmin tai myöhemmin. Astelimme rinta rinnan oviaukolle aamun ensimmäisten auringon säteiden valaistessa polkuamme. Astuassemme ulos huomasin, että kukaan muu Blakea ja Acea lukuun ottamatta ei ollut vielä aukiolla. "He ovat kai vartioineet yöllä leiriä", ajattelen. Ace ja Blake menisivät pian nukkumaan, joten en saisi juteltua Acelle tänään. Ehkä myöhemmin sitten. Pyydän Kazea seuraamaan hännän heilautuksella. Kävelemme pois leiristä nopein askelin. Riistan tuoksut tulvahtivat sieraimiini. "Missä saalistaisimme?" kysyin Kazelta, joka näytti vaitonaiselta. "Häh? Mennään vaikka sinne Tuuliklaanin rajalle. Nyökkäsin ja annoin Kazen johtaa. Hänen jokainen askeleensa näytti tarvitsevan isomman ponnistuksen, kuin normaalisti. Mietin, mikä hänellä voisi olla hätänä? Seuraamme polkua Tuuliklaanin rajalle. "Menen tuonne Vesiklaanin rajaan päin saalistamaan. Niin saalistamisesta tulee tehokkaampaa. Nähdään tässä kohta", hän sanoi ja asteli pois polulta. Katselen hänen peräänsä ja jatkan toiseen suuntaan. Yhtäkkiä kuuluu äreää murinaa ja ilkkumista. Hiivin ääntä kohti. Omalla reviirillään Tuuliklaanin puolella on kaksi oppilasta, keltaturkkinen ja oranssiturkkinen. Heidän vihreät silmänsä kiiluivat ilkeästi. "Noin käy teille typerille kotikoirille! Uskoisitte jo, ettei ihmisiin kannata luottaa!" oranssi oppilas huusi ivaten. Kenelle he puhuvat? Haistoin nyt jotain tuttua. Ei, ei se voinut olla. Keltainen oppilas astui askeleen eteenpäin ja huudahti: "Etkös saa sitä ketjua katki, vai oletko liian heikko siihenkin!?" Kuului ärhäkkä murahdus, joka sai oppilaat hätkähtämään taaksepäin. He katsoivat silmät suurina reviirillemme. Mitä ne katsoivat? Lähdin hiipimään kohti haistamaani tuoksua. Voisiko olla, että...? Pysähdyin erään puun luokse. Puun juurella oli kiiltävä ketju, joka jatkui puun toiselle puolelle. Tulin esiin pensaasta. Tuuliklaanin oppilaat katsoivat minua sanattomana. "Onko jokin ongelma?" huudahdan heille äristen. Veriklaanin oppilaat katsovat toisiinsa ja sitten sanovat: "On, tuo kotikoira." Vilkaisen puun taakse. En aluksi uskonut silmiäni: "COBY!" Veljeni näytti kärsivältä, hänen kylkiluunsa paistoivat karvojen alta. Hän oli selvästi yrittänyt riuhtoa itseään irti, sillä hänen kaulapantansa oli ihan veressä. "C-Coby?" kysyn varovaisesti. Coby katsoo ärähtäen minuun ja huudahtaa: "Ettekö te osaa jättää minua rauh..", hän lopettaa lauseensa kesken ja jää tuijottamaan minua. "A-Akira?" hän kysyy ääni vavisten. Nyökkään yhtä hämmästyneenä. Mitä hän teki täällä? Vilkaisen Tuuliklaanin reviiriä kohti. Tuuliklaanin oppilaat olivat lähteneet jonnekkin. "Mitä sinä teet täällä?" kysyn katsoen Cobyyn. "Voin kertoa, jos saat minut pois tästä", hän sanoo pian surullisesti. Katson hänen ketjuaan. Siinä on puremajälkiä, eli Coby oli yrittänyt jo jonkin aikaa saada sitä katki. Ehkä minä onnistuisin, kun minulla on terävemmät hampaat kuin Cobylla. Otan ketjusta kiinni ja revin sitä kaikin voimin. Ketju on aika jämerä. "Ei sitä saa katki, olen jo kokeillut", Coby sanoi lohduttomasti. "Ei sitä tiedä, jos ei yritä", sanon ja sahaan hampaillani ketjua. Pian kuuluu kilahdus ja katkennut ketju tippuu nurmikolle. Coby katsoo minua ällistyneenä. "Tuo oli upeaa!" hän sanoi silmät säihkyen. "Nyt kerrot, mitä tapahtui", pyydän häneltä. Haluaisin ehdottomasti tietää, miten hän on päätynyt tänne. Coby nyökkää ja alkaa kertomaan: "Lähtösi jälkeen isäntä jatkoi outoa käyttäytymistään. Hän vei minut useasti kauaksi kodista ja jätti minut sinne. Löysin kuitenkin aina tien kotiin. Isäntä ei enää antanut minulle jostain syystä ruokaa. Hän näytti aina murheelliselta katsoessaan minuun. Hänen turkkinsa oli repeytynyt, muttei hän jostain syystä parantanut sitä. Lopulta... Hän toi minut tänne ja kahlitsi minut tähän ketjulla. Hän vielä viimeisen kerran rapsutti ja halasi minua, sitten hän lähti eikä enää palannut. Yritin kaikin voimin repiä itseäni irti, mutta nälkä oli vienyt minusta voimat. Hän toi minut tänne auringon laskun aikaan. En ymmärrä, miksi hän teki niin." Coby vaikutti hyvin murheelliselta. Olimme hänen kanssaan luottaneet isäntään, mutta hän hylkäsi Cobyn noin vain. "Kaze oli oikeassa", sanoin katsoen maahan vihaisena. "Vihaan ihmisiä. Vihaan heitä niin paljon", sanoin muristen hampaitteni välistä. "Kuka on Kaze?" Coby kysyi. Rauhoittelin itseäni ja vastasin: "Eräs ystäväni. Odota, saalistan sinulle syötävää." Käännyn kohti pusikkoa ja hiivin sinne. Haistelen ilmaa. Löytyisipä riistaa äkkiä. Hiiviskelen ympyrää, sitten haistan kanin. "Jes!", ajattelen ja hiivin kohti riistaa. Pusikossa istuskelee pieni kani. Hiivin sitä kohti hyvin varovaisesti. Jokainen askeleeni oli hiljainen kuin tuulen henkäys. Hyppään kania kohti kynnet ojossa, se katsahtaa minuun hätäisesti ja kynsien voimasta lentää kauemmas. Kani yrittää epätoivoisesti nousta pystyyn, mutta liian myöhään. Tapan sen puraisemalla sitä kaulasta. Kanin hengitys lakkaa ja se menee veltoksi. "Hienosti napattu!" Coby kehui astellen minua kohti. Hän oli siis nähnyt. "Syö tämä, käyn hakemassa Kazen", sanon ja kävelen kohti Vesiklaanin rajaa. Tunnen ilmassa sateen tuoksun. Yhtäkkiä pieniä kylmiä sadepisaroita sataa kuonolleni. Hytisen hetken ja pian saan sieraimiini Kazen ominaishajun. Kaze oli napannut hajusta päätellen yhden kanin myös. Pian huomaan Kazen joen vierellä. Kaze katselee jokeen. "Onko kaikki okei?" kysyn. Huomaan kuolleen kanin Kazen vieressä. Aavistin oikein. "Kyllä kaikki hyvin", Kaze sanoi huomatessaan minut. "Tule mukaani, minulla on näytettävää", sanon iloisesti ja käännyn takaisin päin. Kaze ottaa minut kiinni ja ojentaa kaninsa minulle. "Toivottavasti näytät sen nopeasti, sillä en haluaisi vilustua tässä sateessa. Nyökkään. Otan sen kannettavaksi ja astelemme yhdessä kohti Cobyn olinpaikkaa. Yhtäkkiä Kaze pysähtyy katsoen eteenpäin. Nostan korviani kysyvästi, koska en voi puhua kani suussani. "TUNKEILIJA!", Kaze murisee ja syöksyy pusikkoon. "Tunkeilija? Missä?" ihmettelen ja juoksen Kazen perään.

Kaze juoksee kaukana edelläni, hän kaartaa kohti Cobyn olinpaikkaa. Rankkasade peittää näkökenttäni. "Hetkonen, eihän Kaze tiedä, että Coby on täällä!", ajattelen mielessäni hätääntyneesti. Yritän tavoittaa hänet. Syljen kanin suustani ja huudan Kazelle: "Kaze pysähdy!" Juoksen hänen perässään, muttei Kaze ota kuuleviin korviinsa käskyjäni, sillä ne hukkuivat sateen pauhuun. Hän hyppää ulos pusikosta aukiolle, jonne jätin Cobyn odottamaan. Pääsen myös aukiolle liian myöhään. Kaze on alkanut jahtaamaan Cobya äristen vihaisesti. "Kaze ei! Hän ei ole tunkeilija!" huudan liian myöhään. Coby liukastelee märällä maalla juostessaan. Kaze jahtaa häntä kohti rotkoa. Pakokauhuni yltyy. "Oi Tähtiklaani, älä anna heidän pudota!" rukoilen Tähtiklaania juostessani heitä kohti. Kaze murisee Cobylle. Kuulen saden pauhunnan yli kun Coby huutaa: "Mitä sinulla on minua vastaan! Tuli tapaamaan omaa veljeäni!" Kazen silmät muuttuvat hämmästyneiksi. Ukkonen jyrähti taivaalla. Sade oli kastellut maata niin, että se muuttui mutaiseksi. Näen, kuinka maa Cobyn alla värähtelee uhkaavasti. "Coby tule pois sieltä!" huudan kauhuissani. Veljeni näkee minut ja hän näyttää tajuavan tilanteen. Hän on juuri ponnistamaisillaan tukevalle maa-alustalle, kun maapala hänen allaan irtoaa ja liukuu alaspäin. Coby liukuu mukana alaspäin ja tippuu rotkoon. Kuulen kuinka Coby huutaa kauhuissaan apua, minun nimeäni. "Coby ei!" huudan ja juoksen rotkoa kohti. Kaze vetää minut pois rotkon läheisyydestä. "Haluatko että sinäkin tiput?" Kaze huutaa minulle vihaisesti. Minuun iskee äärimmäinen vihantunne ja kipu, se oli Kazen syytä. "On sinun syytäsi että veljeni on kuollut! Sinä ajoit hänet tuonne rotkoon!" huudan syyttäen häntä. Kaze hätkähtää ja hypähtää taaksepäin. Hän änkyttää: "Akira, en minä tarkoittanut...E-En minä tiennyt..." Ärähdän hänelle vihaa pursuen: "Sinun olisi pitänyt tietää! Vihaan sinua! En halua nähdä sinua enää ikinä!" Kaze astuu askeleen taakse päin ja kääntää selkänsä minulle. "Akira, olen pahoillani", hän saa sanotuksi. "Sanoin, häivy!" huudan hänelle ja lysähdän maahan. Rankkasade hukuttaa alleen kaikki muut äänet. Tunnen oloni niin tyhjäksi. Jotain niin tärkeää oli minulta viety noin vain. Tunsin viiltävää kipua sydämessäni. Hautasin kuononi tassujeni alle ja alan itkemään. En voi kuvailla sitä tunnetta. Haluan vain huutaa kaiken pois. Nousen istumaan ja ulvon ilmoille suruni. Kuulen Kazen yhtyvän ulvontaan. Pian kuulen kaukaisia ääniä muilta klaaneilta, hekin ulvoivat yhtyen suruun. Ulvomme kaikki yhdessä ilmoille.