The Legend of Akira

"Paluu(ko)?"

Ianin näkökulma:

Katselin taivaanrantaan. Aurinko oli vasta nousemaisillaan. En tuntenut itseäni väsyneeksi, vaikka olin vartioinut leiriä koko yön Ryderin kanssa. Ruskeaturkkinen uros istuskelikin Kaylan pesän edessä tarkkaillen ympäristöä tarkasti. Venyttelin hieman ja istahdin maahan. En tiennyt oikeastaan, mitä ajatella. Inari oli poissa, ja oloni oli siitä paha. Mietin vain, miksi hän lähti. Miksi hän jätti kaiken, mitä rakasti? Luulin hänen välittävän minusta ja emostaan. Vilkaisin kohti soturien pesää. Vaikka totta oli, että minulla oli yhä isäni Red. Inari oli menettänyt isänsä aika vasta. Kuulin jonkun nousevan hereille soturien pesältä ja käänsin katseeni sinne. Ruby ja Nathan olivat heränneet. He venyttelivät hieman soturien pesän edustalla ja sitten kääntyivät astelemaan kohti saalisluolaa. Muistaakseni siellä ei ollut enää paljoa jäljellä eiliseltä. Jospa kävisin tänään saalistamassa. "Huomenta, Ian!" kuulin tutun äänen tervehtivän minua. Vilkaisin kohti Kairaa, joka asteli luokseni haukotellen. Hän taisi juuri herätä, en ajatuksissani huomannut. "Huomenta, Kaira", tervehdin ystävällisesti hopeamustaa ystävääni. Ainakin minulla oli hänet. "Klaani alkaa jo heräilemään. Lähdetkö saalistamaan? Pian monet ovat hereillä ja vahtivat tilallasi", Kaira tokaisi suostuttelevasti. Kehräsin huvittuneena. Tottahan se oli. "Mennään vaan", tokaisin ystävällisesti. "Mutta eikö sinulla ole harjoituksia tänään Toran kanssa?" tokaisin uteliaasti. En haluaisi rasittaa häntä liikaa. "On, mutta myöhemmin. Mennään nyt!" Kaira haukahti innoissaan. Nyökkäsin ja astelin pensastunneliin haistellen ihania, tuoreita tuoksuja. Että rakastin tätä metsää. Seisahdin hetkeksi miettimään. Miksi siis Inari jätti sen? Vesiklaanin metsät tuoksuivat erilaisilta lehtipuineen. Kaira odotteli minua polkujen haarautumiskohdassa. "Minne mennään?" hän kysyi. Vilkaisin suuntaan ja toiseen. En ollut kalastanut ikuisuuksiin. Kai pelkäsin näkeväni Inarin. Toisaalta toivoin näkeväni hänet, mutta..."No?" Kaira kysyi malttamattomana. Lähdin johdattamaan meitä Vesiklaanin rajaa kohti. Pitkästä aikaa kalaa.

Akiran näkökulma:

Pyristelin itseni hereille. Heräsin Laylan ja pentujeni viereltä. He nukkuivat vielä makeasti. Tunsin oloni rättiväsyneeksi. Mikä painajainen. Olin synkässä metsässä. Tunsin jonkun tuijottavan minua, mutta en nähnyt ketään. Lähdin juoksemaan samalla kuullen, kun käpälän askeleet lähestyivät ja lähestyivät. Hengitys tuntui hännänpäässäni piinaavana ja heräsin siihen, kun kuulin leikojen loksahtavan. Sain vilunväreitä ajatuksesta. Nuuhkaisin hellästi Lucasta ja Robinia. Onneksi he ainakin näkivät iloisia unia. Nousin pystyyn ja vilkaisin kohti Ivyä. Tämä oli synnyttänyt kaksi pentua, jotka hän nimesi Carwynin kanssa.  Pikimustan naaraan nimi oli Raven. Felix oli taas täysin oranssiturkkinen susiuros mustaa hännänpäätään lukuunottamatta. Oli mukavaa saada uusia pentuja klaaniin. Mieleeni palasi puheet Sarahin kanssa. Hänkin olisi halunnut itselleen pentuja, mutta nyt hän oli teillä tietämättömillä. Emme eilen löytäneet Sarahista mitään vihjeitä. Ainoat tuoremmat jäljet johtivat jokeen. "Oliko hän hukkunut?" olin ensiksi ajatellut, mutta sitten muistin, miten hyvin Sarah osasi uida.  Se ei vain käynyt järkeen. Astelin ulos ja tunsin turkissani tuulenpuuskan. Syksy oli tulossa, ja olikin jo kohta täällä. Lehtipuiden lehdet alkoivat muuttamaan väriä. Astelin ulos katselemaan, ketkä olivat hereillä. Ace jutteli väsyneen näköisenä Kain kanssa. En tiennytkään, että he tulivat toimeen, huomioon ottaen kaiken. Kuten sen, että Kailla oli jotain meneillään Sarahin kanssa. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä. Missä se valkoinen naaras oli? Kaze asteli ulos soturien pesästä venytellen jäseniään. Hän ei vielä tiennyt mitään Sarahin katoamisesta. Luimistin korviani. Älä tule tänne, en minä halua sanoa sitä hänelle. Kaze kuitenkin huomasi minut ja juoksi luokseni. Hän liukui hieman jarruttaessaan eteeni. "Sarah ei ole nukkunut pesässä...Missä hän on?" Kaze kysyi epäilevänä. Tunsin ilmassa hänestä huokuvan väsymyksen. Hän taisi valvoa koko yön. Ehkä Acekin oli tehnyt samoin. "Emme...Emme löytäneet häntä eilen", paljastin katsoen ystävästäni poispäin. "A-Akira...Tarkoitatko, että hän on vaihtanut klaania Inarin tavoin?" Kaze purskautti ajatuksensa ulos hätääntyneenä. "Ei...Ei Sarah tekisi niin", tokaisin epävarmana. Oliko Sarahilla syytä lähteä? "Tarkoitatko sitä?" hän kysyi yhtä epävarmana, kuin minäkin. Nyökkäsin hitaasti. "Jos kuulet jotain, kerrothan heti minulle? Tiedät, kuinka tärkeä hän on minulle", Kaze tokaisi yrittäen vaikuttaa reippaalta. "Tietenkin, Kaze", myönsin hieman hymyillen. Tiesin kuitenkin sisälläni, että Kaze oli murtunut. Haistoin Laylan ominaistuoksun vahvistuvan takanani. Käännyin ympäri, kun Layla asteli luokseni. "Mikä on?" hän kysyi varovaisesti. Odotin, että Kaze lähti astelemaan kohti pensastunnelia, ennen kuin kertoisin. "Sarah on kadonnut", kerroin kumppanilleni varovaisesti. Tiesin Laylan ja Sarahin aiemmista riidoista, jotka liittyivät minuun. Layla voisi tuntea olonsa uhatuksi. "Kadonnut?" Layla kysyi epäuskoisena. Nyökkäsin. "Vai niin", Layla tokaisi ihmetellen. Hänkään ei osannut sanoa mitään. Huomasin Lucaksen ja Robinin tulevan ulos emojen pesältä. He juoksivat heti meitä kohti. Sydämessäni pelkäsin Lucaksen kaatuvan ja loukkaavan itsensä, mutta yritin näyttää rohkealta hänen vuokseen. Lucas tuntui tietävän kaiken, mitä minä tai muut tunsimme. "Hei, isä!" Lucas tervehti hypellen iloisena. "Hei Lucas ja Robin", tervehdin molempia naurahdellen. "Olen päättänyt mikä minusta tulee, kuten pyysit minua tekemään", Lucas tokaisi katsoen minua kohti harmailla, sokeilla silmillään. Tuntui, kuin hän oikeasti katsoisi minua. Odotin jännittyneenä, mitä Lucas sanoisi. "Minusta tulee soturi! En anna sokeuteni estää sitä! Minusta tulee vielä yksi parhaista, teen sen eteen eniten työtä kaikista oppilaista! Lupaan sen, isä! Anna minun yrittää, sitten kun aika koittaa!" Lucas tokaisi iloisena. Hän hymyili minulle ja odotti vastaustani jännittyneenä. "Uskon sinua, Lucas. Ja annan sinun harjoitella soturioppilaana. Sinä pystyt siihen", lupasin lempeästi pennulleni. Ruskeavalkoinen uros haukahti iloisesti ja tönäisi siskoaan Robinia. "Uskothan sinä minuunkin?" Robin kysyi innostuneena. Nyökkäsin. "Menkäähän nyt leikkimään", Layla tokaisi lempeästi pennuillemme. "Etsitään Halo ja Dawn!" Lucas huudahti heti ja lähti juoksemaan kohti parantajien pesää. "Odota minua, Lucas!" Robin huudahti hätääntyneenä veljensä perään ja ryntäsi juoksuun. Hykersin huvittuneena. "Eikö sinun pitäisi jutella Lucaksen ja Robinin koulutuksesta Kaylalle? Tiedäthän, ehkä hän ei anna Lucaksen ... Olla soturioppilas", Layla tokaisi epävarmana, kun pennut olivat tarpeeksi kaukana. "Kyllä hän antaa", tokaisin varmana. Kayla luotti arviointikykyyni ja toivoin Laylan tekevän samoin. Layla nyökkäsi. "Menenkin heti. Nähdään myöhemmin", haukahdin ystävällisesti ja nuolaisin lempeästi kumppanini kuonoa. Layla nuolaisi takaisin ja kääntyi astelemaan kohti saalisluolaa. Huomasin Lunan ja Redin tulevan ulos saalisluolasta. He astelivat kohti parantajien pesää. Käännyin ympäri ja lähdin astelemaan kohti Kaylan pesää. Pian olinkin jo siellä. Haistoin johtajani ominaistuoksun luolassa. "Kayla?" kutsuin häntä varovaisesti. "Niin, Akira?" Kayla kysyi väsyneen kuuloisena. Astelin sisään luolaan. "Mennään ulos puhumaan. Haluaisin vähän virkistyä", Kayla tokaisi ja nousi ylös makuupaikaltaan. Sävähdin hieman, kun huomasin Kaylan yhä kipuilevan. "Oletko käynyt näyttämässä haavojasi Hyden tai Alyssan luona?" kysyin huolestuneena. Kayla sihahti ja asteli ulos. "Akira, osaan huolehtia itsestäni. Olen käynyt heidän luonaan säännöllisesti", Kayla myönsi hieman karvat pystyssä. "Anteeksi, olen vain huolissani", huokaisin. Kayla nyökkäsi hieman rauhoittuneena. "Oliko sinulla jotain asiaa?" hän kysyi hetken kuluttua. "Haluaisin puhua Lucaksen ja Robinin mentoreista. Molemmat haluavat sotureiksi", kerroin varovaisesti. Kayla katsoi minua hetken tummanvihreillä silmillään ja tokaisi: "Minulla on jo mentorit valmiina. Älä huoli." Huokaisin helpotuksesta. Hän siis luotti siihen, että Lucaskin pärjäisi. "Keitä olet ajatellut?" kysyin uteliaasti. "Robinille ajattelin Nadiaa. Hänen olisi aika saada oma oppilas. Onhan hän kauan ollutkin täällä Tuliklaanissa", Kayla kertoi haukotellen. Nyökyttelin innostuneena. Robin ja Nadia tulivatkin hyvin toimeen emojen pesässä, silloin kun Nadia vielä asusteli siellä. Hän oli kyllä oiva valinta. "Entä Lucas?" kysyin varovaisesti. "Ajattelin Sarahia", Kayla tokaisi rauhallisesti, tietäen valinneensa oikein taas kerran. Katsoin häntä hölmistyneenä. "Mutta Sarah on...", takeltelin äimistyneenä. Olin eilen kertonut Kaylalle, että Sarah oli kadoksissa. Ehkä tummanruskea johtajani ei ollut kuullut sitä. "Sarah on mitä?" Kayla katsoi minua hämmentyneenä. Huokaisin: "Hän on kadonnut. Etsimme häntä eilen." Kayla avasi suunsa ammolleen ja tokaisi: "Miksi et kertonut siitä aiemmin?" Katsoin häntä tympääntyneenä ja ärähdin: "Niinhän minä kerroin, mutta et tainnut kuunnella. Mikä sinulla on?" Kayla hätkähti. "A-Anteeksi, en saisi puhua sinulle noin", pahoittelin nolostuneena. "Ei, olet oikeassa. Minun olisi keskityttävä", Kayla tokaisi murtuneena. Vilkaisin johtajaani kysyvästi. "Onko jokin hätänä?" kysyin häneltä huolestuneena. Tummanruskea naaras pudisti päätään ja haukahti: "Ei mikään, Akira. Ei mikään."