The Legend of Akira

Turhat taistelut

Akiran näkökulma

Luimistin korviani. Jos klaani olisi meidän ratkaisuamme vastaan, mitä sitten tekisimme? Tuliklaanin urokset huutelivat vastalauseita Kaylalle, joka istui pitämässä kokousta kallion päällä. "No mitä sitten ehdotatte?! Mihin olisitte tyytyväisiä?!" Kayla huudahti tympääntyneenä aukiolle kokoontuneille klaanijäsenille. Hänen pinnansa oli nyt lyhyenä, kun kaikki asiat pyörivät hänen ympärillään. Tummanruskea naaras kihisi kiukusta ja tuijotti hiirenhiljaisia klaanijäseniä. "Hyökkäisimme Veriklaaniin!", Blake huudahti rikkoen hiljaisuuden. "Niin!" Ben huudahti perässä ja pian suurin osa oli yhtynyt kuoroon. "Ei käy. Emme vuodata turhaa verta", Kayla tokaisi ärjäisten. "Veriklaanilaisille on opetettava, ettei rajoja ylitetä!" Jet huusi muiden mukana. Kayla murahti ja tokaisi välinpitämättömästi: "Klaanikokous on päättynyt." Tuliklaanin johtaja asteli alas kiveltä yhä vastalauseiden kaikuessa aukiolla. Naaras asteli pesäänsä ja kävelin nopeasti sinne hänen perässään. Kayla käveli suoraan makuupaikalleen ja lysähti siihen. "Akira, mitä minun pitäisi tehdä?" hän kysyi hiljaa. Hänen äänestään kajasti suru. "Olen puolellasi, verenvuodatus olisi turhaa", tokaisin rohkaisevasti. Kayla nyökkäsi hiljaa ja sitten kääntyi minua kohti: "Mutta entä muu klaani? Mitä he ajattelevat? Hyvä johtaja noudattaa klaanin toiveita, eikö vain?" Pidin jo Kaylaa hyvänä johtajana, ei hänen sitä pitäisi todistaa kenellekkään. "Kayla, olet hyvä johtaja. Ajattelet klaanisi turvallisuutta", lohduttelin. En kovin hyvin tiennyt, mitä sanoa. "Mitä jos Tuliklaani tuntee olonsa turvattomaksi, koska en puolusta sitä?" Kayla kysäisi hiljaa painautuneena ajatuksiinsa. "Kayla, sinä sen päätät. Jos haluat taistella, minä taistelen rinnallasi. Mutta jos et halua taistella, se on kaikille okei. Sinä olet johtajamme ja vain sinä päätät", kerroin taputtaen häntä rauhoittavasti selälle hännälläni. Osaisinpa olla avuksi. Hetken hiljaisuuden kuluttua tummanruskea naaras oli jo päättänyt. "Akira...Tuliklaani ei taistele", Kayla tokaisi nyt rohkeammin. Nyökkäsin ja lähdin astelemaan luolan suulle. Ulkona oli yhä kauhea sekasorto. Soturit ja oppilaat aukiolla yhä metelöivät. Ulvaisin kovaan ääneen saadakseni heidät hiljaiseksi. Joukko hiljeni ja he kääntyivät tuijottamaan minua piinaavasti. "Tuliklaani. Me emme taistele. Tämä on minun ja johtajamme päätös", kerroin kovaan ääneen. Aukio oli hiljaa. "Akira, Veriklaani on ylittänyt rajamme. Miksi emme tekisi asialle mitään?" Ryder kysyi minulta. "Emme halua vaarantaa klaanimme turvallisuutta. Emme enää halua menettää yhtäkään soturia", kerroin vakavana. Ryder vain nyökkäsi. Kävelin läpi hiljaisen väkijoukon soturien pesälle. Yhtäkkiä kuulin jonkun huudon. Se oli Inari. Käännyin katsomaan pensastunnelille, jossa uros seisoi kauhistuneena. "Veriklaani on ylittänyt rajan! Ne hyökkäävät!" oranssiturkkinen uros kertoi turkki kauhusta pörrössä. "Tuliklaani! Puolustakaa reviiriä!" huusin ja lähdin juoksemaan pensastunnelille. Kuulin sotureiden lähtevän juoksevan perääni. Huokaisin huojentuneena ja juoksin suoraan pensastunnelista Veriklaanin rajaa kohti. Haistoin samoja tuoksuja, kuin aiemmin tänään. Minua puistatti. Mikä oli saanut Veriklaanin hyökkäämään näin pian? Huomasin puskissa vaanivan kiiluvan silmäparin ja hyökkäsin ulvaisten tunkeilijan kimppuun. Kuulin Tuliklaanin sotureiden hyökkäävän ympärillämme vaanivien Veriklaanin sotureiden kimppuun. Purin soturia kaulaan ja sitten tunnistin hänet. Se oli Ash. Ash ei hellittänyt vaan irrotti otteeni riuhtaisten ja yritti näykkäistä minua lavasta. Horjahdin taaksepäin ja tönäisin vahingossa jonkun kumoon. Käänsin nopeasti katseeni ja näin vilaukselta Veriklaanin Apollon, joka sähisi ja lähti sitten pakoon. En olisi saanut antaa huomioni herpaantua, sillä noen värinen soturi oli jo lavassani kiinni. Hän puristi minkä jaksoi. Kurkotin kaulallani hänen niskaansa ja purin vetäen häntä irti itsestäni. Hän ei hellittänyt. Kipu oli hirvittävä. Terävät hampaat uppoutuivat lihaani. Murahdin vihaisena ja riuhtaisin nyt Ashin irti itsestäni. Uros ulvaisi, kun nappasin hänet kiinni kaulasta ja puristin. Hänen kurkkunsa vain korisi. Minua pelotti lyödä leukani yhteen. Mitä jos tappaisin hänet? Pudistin ajatukseni pois. Minun piti olla uskollinen klaanilleni. Heitin Ashin vieressä taistelevien Veriklaanilaisten läjään. Katsoin ympärilleni. En uskonut silmiäni. Rauhallinen reviiri muistutti taistelutannerta. Samaa, minkälainen oli ollut Yöklaanin kanssa. Lapaani vihloi. Täällä oli kauhea tungos. Minua pyörrytti. Juuri kun tuntui, että asiat olivat järjestyksessä, tämä tapahtui. Yhtäkkiä huomasin Kain, joka juoksi vaivalloisesti leirin suunnasta. Juoksin hänen eteensä hämmästyneenä. "Et saa olla täällä! Olet haavoittunut!" huusin hänelle vihaisena. Kai pudisti päätään ja tokaisi: "Tätä he haluavat! Taistelu on estettävä, tai klaanien jäseniä kuolee!" Kai huusi minulle kauhuissaan. Hän todellakin näytti hirvittyneeltä. Mutta mitä hän tarkoitti, että he haluaisivat tätä? "Mitä tarkoitat Kai? Ei ole aikaa keskustella! Mene takaisin leiriin, et ole turvassa täällä!" huusin nopeasti ja kiersin hänen ympärillään hermostuneena. Jos nyt joku hyökkäisi hänen kimppuunsa, hän olisi vainaa.  "Ei, et ymmärrä! Nila, Ikarot ja Crista! Ja...Ja Carwyn!! He yrittävät tuhota klaanit!" Kai huudahti minulle melkein itkuisena. Vilkaisin taakseni, missä taistelu oli täydessä vauhdissa. Näin Kazen ja muiden ystävieni turkit vilahtelemassa sekasorron keskellä. En kuitenkaan nähnyt Cristaa tai Nilaa missään...Huojennuin, kun näin Carwynin taistelemassa kahta veriklaanilaista vastaan joukon keskellä. "Mutta...Carwynhän on tuolla", tokaisin hölmistyneenä. Oliko se totta? Juonivatko ne kaksi meitä vastaan? "Meidän on etsittävä heidät...He aikovat varmasti surmata Kaylan!", Kai tokaisi hengittäen ilmaa raskaasti. Minua kävi keltaturkkista urosta sääliksi. Olisi pitänyt tajuta jo aluksi ja kysyä, miksi hän oli niin epäileväinen heitä kohtaan. Yhtäkkiä tunsin vihlovan kivun selässäni. Kierähdin nopeasti vatsalleni rutistaen kimppuuni hyökänneen veriklaanilaisen alleni. Soturi ähkäisi ja vingahti. Viilsin häntä kuonoon ja vaalea soturi juoksi pakoon kohti Veriklaanin rajaa. "Mitä siis pitäisi tehdä?" kysyin nopeasti. "Meidän on estettävä taistelu! Tämä on turhaa! Ikarot ei kaipaa puolustusta!" Kai kertoi vihaisena. Kiipesin nopeasti viereiseen puuhun. Katsoin aluetta etsien Cristaa tai muita, mutta heitä ei näkynyt missään. Yhtäkkiä tajusin, ettei liioin Kaylaa näkynyt missään. En tiennyt edes, oliko hän lähtenyt mukaamme taisteluun. "Kai! Kayla on hukassa!" huusin keltaturkkiselle soturille. Tarvisimme apua. Huomasin Acen, joka taisteli kahta nuorta Veriklaanin kissaa vastaan. Hyppäsin alas puusta ja rynnistin heidän luokseen. Otin ensin toista kissaa niskasta kiinni ja heitin hänet pois. Kuulin kissan rääkäisevän hänen osuessaan johonkuhun. Toinen kissa katsoi minua kauhuissaan ja lähti juoksemaan pakoon. Tajusin yhtäkkiä, että molemmat kissoista muistuttivat Apolloa ja Natashaa. Ehkä ne olivat heidän pentujaan? "Anteeksi", ajattelin mielessäni ja käännyin Acea kohti. "Mitä nyt?" Ace kysyi raapien maataan kynsillään. "Tuliko Kayla mukaamme taisteluun?" kysyin terävästi. Ace katsoi minua hölmistyneenä ja nyökkäsi. "Voi ei...Meidän on löydettävä hänet!" huudahdin ja vilkaisin Kain suuntaan. Hänkin oli yhtäkkiä kadonnut jonnekkin. "Selvä", Ace tokaisi ja lähti rynnistämään väkijoukon lävitse. Tunsin pieniä raapaisua ja näykkäysyrityksiä sieltä täältä, kun juoksin hänen perässään. "Kayla, missä olet?" ajattelin mielessäni toivottamana. Olisipa hän kunnossa. Yhtäkkiä kompastuin ja tömähdin vasten jotakuta. Se oli Carwyn, tuoksusta päätellen. "Mikä hätänä?" hän kysyi minulta hämillään. Eikö hän muka tiennyt? "Ei mikään", tokaisin, sillä en tiennyt, voisiko häneenkään luottaa. Nousin jaloilleni ja juoksin taas Acen perään. Ohitin monia sotureita, jotka taistelivat henkensä edestä. Minua puistatti, kaikki näyttivät haavoittuvan pahasti. Huomasin noenvärisen turkin taas ilmestyvän eteeni. Se oli Ash. "Ei ole aikaa!" huudahdin ja tönäisin soturin nurin. Olin epätoivoinen. Minua pelotti. Mitä jos menettäisin toisen johtajan? Mitä jos menettäisin Kaylan? Tummanruskeaa naarasta ei näkynyt missään. "Mitä oikein hourailet?! Tämä on taistelu!" Ash ärähti vihaisesti ja hyppäsi kiinni selkääni. Pyörähdin selälleni ja tömäytin samalla Ashin vasten maata. "Klaanit ovat vaarassa, ei ole aikaa taistella!" tokaisin hölmistyneelle soturille. Olin kadottanut jo Acen näköpiiristä. Jokapuolella heilui tuntemattomia turkkeja. "Mistä tässä on kyse? Eikö sinun pitäisi puolustaa klaaniasi? Olet varajohtaja!" Ash kysyi työntyen eteeni. "N-Ne hiirenaivoiset yöklaanilaiset juonivat klaaneja vastaan! Etkö ymmärrä?! Tämä taistelu on heidän juonensa tuhota klaanit!" huudahdin hänelle ja juoksin väkijoukkoon. Sitten tunsin toivonpilkahduksen, kun näin Acen kauempana minua odottamassa. Juoksin nopeasti hänen luokseen. "Haistan Kaylan täällä...Lisäksi Cristan ja Nilan", Ace tokaisi haistellen maata. "Ei...", huokaisin ääneen ja lähdin nopeasti seuraamaan hajujälkeä. "Miksi olet noin kauhuissasi? Kyseessä on tuliklaanilaiset", Ace kysyi juosten rinnalleni. "Ei, kyse ei ole siitä! Crista ja Nila ovat pettureita! He aikovat tappaa Kaylan!" huusin melkein itkuisena. Tajusin, että se tarkoitti myös sitä, että Crista ja Nila, lisäksi myös Ikarot, olivat suunnitelleen Kain kimppuun hyökkäyksen, koska hän tiesi heidän suunnitelmistaan. Ace pinkaisi nopeampaan juoksuun. Pääsimme lähelle Tuuliklaanin rajaa, jonne hajujäljet johtivat. Nyt tuoksut olivat vahvempia. "Verta!" Ace huudahti haistellen ilmaa. Sydämmeni pomppi hurjaa vauhtia. Juoksin hajua kohti ja sieltä heidät löysin. Kayla makasi vasten puuta. Miksi...Tämä muistutti niin paljon Danielin kuolemaa! Käänsin katseeni vasemmalle, jossa Crista ja Nila seisoskelivat voitonriemuisina. Tunsin vihan pauhun sisälläni. Miten ne saattoivat? Siitä ei ollut epäilystäkään, heidän tassunsa olivat veressä. "Ace! Sinä saat Nilan!" huusin vihaisesti hampaitteni välistä. Yöklaanin entiset jäsenet kääntyivät meitä kohti kauhuissaan. He eivät tainneet huomata tuloamme. Juoksin suoraan kohti Cristaa. Naaras paljasti hampaansa ja oli valmiina iskuun. Naaras raapaisi minua sivulle ja hyökkäsin hänen niskaansa. Työnsin naarasta kohti rotkoa. "Oletko hullu?!" harmaamusta naaras huusi pakokauhuisena. "Miksi teitte tämän?" kysyin vihaisesti hampaitteni välistä. "Ei se sinulle kuulu!" Crista huudahti. Heitin hänet vasten puuta. Naaras nousi nopeasti jaloilleen ja katsoi minua vihaisena. "Klaanit ovat typeriä! Nämä alueet eivät kuulu teille!" naaras tokaisi ärähtäen. Oliko se tosiaan hänen syynsä tähän kaikkeen? "Nämä alueet juuri kuuluvat klaaneille eikä se tule koskaan muuttumaan!" ärähdin ja näykkäisin Cristaa tassusta. Kihisin kiukusta. Pitikin päästää nuo kapiset kirppusäkit Tuliklaaniin. Vilkaisin nopeasti Kaylaan. Hän oli nousemassa jaloilleen. Hän näytti aika pahasti haavoittuneelta. Murisin vihaisesti. En päästäisi noita kahta lähellekkään häntä. Ponnistin ja hyppäsin Cristan ylitse. Käännyin ympäri ja hyppäsin naaraan niskaan. Upotin hampaani hänen niskaansa ja purin lujasti. Crista rääkäisi kivuliaasti. Hän yritti heittää minua selästään, muttei onnistunut siinä. Yhtäkkiä harmaamusta naaras nousi jaloilleen ja minun oli irrotettava otteeni. Crista horjahti ja tömähti selälleen. Hyppäsin hänen päälleen ja pidin hänet tassuillani maassa. Katsoin naarasta silmästä silmään. Mikä oli saanut hänet ja Nilan...sekä muut yöklaanilaiset tekemään sellaista? Mikä sai heidät vihaamaan klaaneja? Avasin suuni ammolleen ja upotin hampaan Cristan kaulaan. Hän ulvaisi kivusta ja puri minua takaisin. Purin vain lujemmin. En hellittäisi. Kuulin naaraan sydämen tykytykset. Ne ensin kulkivat nopeaa tahtia ja sitten...Vähitellen pampatus hidastui. Crista hellitti otettaan ja lysähti maahan. Tajusin silloin, että olin tappanut jonkun. Katsoin kauhistuneena ruumista edessäni. Kayla käveli vaivalloisesti vierelleni. Vilkaisin poispäin ruumiista ja näin Acen, joka oli selättänyt Nilan. Harmaamusta soturi oli luovuttanut. Uros tuijotti tyhjästi Cristan ruumiiseen. "Olen pahoillani", teki mieli pahoitella ääneen. Tuntui pahalta. "Mitä teemme hänelle?" kysyin katsoen Nilaan. En halunnut puhuakkaan Cristasta. "Katsotaan...", Kayla murahti nuollen haavojaan. Vilkaisin Tuliklaanin johtajaan. Sitten muistin, että reviirillämme oli taistelu käynnissä! "Meidän on palattava takaisin Veriklaanin rajalle!" huudahdin ja otin Cristan ruumiin selkääni. Ace katsoi tuimasti Nilaan ja tämä nousi vaivaantuneena jaloilleen ja lähti astelemaan peräämme. Ace kulki uroksen vierellä tarkkaavaisesti.  Mitä olinkaan tehnyt? Kiristelin hampaitani häpeästä. Olin ennenkin tappanut jonkun yöklaanilaisen, mutta tämä tuntui erilaiselta. Minä tavallaan TUNSIN Cristan. Kävelimme Vesiklaanin rajan vierellä. Joki liplatti hiljaa. Ajatukseni olivat hieman sekaisin. Tähän asti olin ajatellut vain, että Carwyn pitää pelastaa ja Kain hyökkääjälle kostettava. Mutta nyt...Olin kyllä varautunut siihen, etteivät yöklaanilaiset olleet mitään klaanien uskollisimpia jäseniä. Mutta silti, se pistää miettimään. Olimme jo pian Veriklaanin rajalla. Nostin korviani hämmentyneenä. Hiirenhiljaista. Sydämmeni alkoi hakata hurjaa tahtia. "Veriklaani!" ajattelin mielessäni kauhuissani ja hölkkäsin nopeasti paikkaan, jossa viimeksi näin Veriklaanin ja Tuliklaanin taistelemassa. Näky yllätti minut: Veriklaani istuskeli oman rajansa puolella rauhallisina. He eivät näyttäneet kovin haavoittuneilta, mutta nyt heitä oli pienempi määrä. Ehkä osa oli jo mennyt omalle reviirille. Vilkaisin Tuliklaanin joukkoihin. Näky oli aikalailla samanlainen, vain osa, kuten Sarah ja Kaze puuttuivat. Mistä oli kyse? Miksi he eivät taistelleet? Näin Ashin, joka istuskeli Veriklaanin johtajan Rockin ja Centin vieressä. Vilkaisin takaisin omiin joukkoihin. Kai seisoi päättäväisenä joukon etunenässä. "Mitä täällä tapahtuu?" kysyin hämmentyneenä. Kayla nilkutti vierelleni. Ace toi Nilan aukiolle. Rockin katse jäätyi kiinni tummanharmaaseen urokseen, muttei Nila ollut moksiskaan. Hän vaikutti olevan ajatuksissaan. "Turha taistella asioiden puolesta, jotka eivät ole taistelun arvoisia", Cent tokaisi nousten seisomaan. Veriklaanin joukoista kuului hyväksyviä vastauksia. "Hoitelitte näköjään toisen", Rock tokaisi virnistäen. Tunsin häpeän tykyttävän yhä rinnassani epämukavana. Aukiolla seisovat soturit olivat huomanneet Cristan ruumiin. Katsoin vain käpäliini. "Luulin, että teillä oli syy hyökätä", Kayla tokaisi väsyneesti. "Ei enää. Kuulimme yöklaanilaisten todellisesta luonteesta. Ikarot ei ole enää yksi meistä", Ash tokaisi tietäväisesti. Ainiin, hänellehhän minä höpötin jotain kiivastuksissani Yöklaanista ja heidän petturuudestaan. Tuliklaanin joukoista asteli luokseni Tora, joka kuiskasi Acen korvaan jotain. Keltaturkkinen uros hätkähti ja hänen silmissään kävi jokin suruntapainen. "Voin ottaa paikkasi, jos haluat", Tora ehdotti sitten kovempaan ääneen. Ace nyökkäsi ja lähti kävelemään jonnekkin, arvatenkin kohti leiriä. Rock katseli hermostuneena ympärilleen ja kysäisi: "Voisitteko selittää, mistä tässä on kyse? Miksi yöklaanin entiset soturit tekisivät näin?" Katsahdin oman klaanimme suuntaan. Huojennuksekseni näin Carwynin seisomassa muiden joukossa. Hän näytti kyllä aika hermostuneelta. Hän asteli muiden lävitse luoksemme ja kuiskasi jotain Nilan korvaan, muttei uros vastannut. Tämä oli vain hiljaa. Carwyn kääntyi kohti minua anovalla katseella. Mitä nyt? "Yöklaanin entiset jäsenet suunnittelivat tätä alusta lähtien. He halusivat klaanien reviirit itselleen ja sen takia soluttautuivat joukkoomme. He yrittivät tappaa Kain, sillä hänellä oli tietoja heitä vastaan. Ja syy, miksi he tekivät tämän...En ole ihan varma. Voi olla, että reviirin takia tai sitten jonkin muun syyn takia", kerroin surullisena. Olin loukkaantunut. Olimme ottaneet heidät huostaamme. Silti he tekivät näin. Rock katsahti sotureihinsa ja nyökkäsi. Hän käänsi katseensa takaisin meihin ja tokaisi: "Veriklaani ei enää halua taistelua kanssanne. Lähtekäämme täältä ystävinä parantamaan haavojamme", Rock tokaisi ja kääntyi lähtien astelemaan kohti Veriklaanin syvempää reviiriä. Katsoin heidän peräänsä. Kayla lähti jo nilkuttaen astelemaan kohti leiriä. Lähdin seuraamaan häntä rauhallisin askelin. Halusin olla hänen rinnallaan, sillä pelkäsin menettäväni hänetkin. Hän oli kuin emohahmo, jota minulla ei koskaan ollut. Maya palasi mieleeni. Miksi hylkäsit minut ja Cobyt, Maya? Olisimme voineet pitää salaisuutesi, jos olisit ottanut meidät huostaasi. Olisin kasvanut vesiklaanilaisena tuliklaanilaisen sijasta. Vilkaisin taivaalle. Oli jo alkanut hämärtämään. "Saat anteeksi. Minulla on hyvä olla täällä", ajattelin mielessäni iloisesti. En halunnut kantaa emolleni kaunaa. Hän teki mitä parhaaksi näki, vaikka se oli väärin.