The Legend of Akira

"Mikä on hätänä?"

Päästyäni pois pensastunnelista, haistelen ilmaa. Ilmassa tuoksuu hennon aamukasteen tuoksu, riistaa ja kasvistoa. Ilmassa tuoksyy häivähdys Emilyn, Sarahin, Acen ja Kazen ominaistuoksuista. "En ole kertaakaan käynyt saalistamassa Veriklaanin rajan lähellä", ajattelin mietteliäästi. Menisin sinne. Lähdin seuraamaan pensasmuurilta polkua, joka johti minut Veriklaanin rajalle. Haistan Kazen ominaistuoksun tässä suunnassa. Ehkä hänkin oli tullut saalistamaan. Poikkean polulta kasvistoon. Alan etsimään riistaa. Lehdet ovat pudonneet jo puista. Maassa oli keltaisen, ruskean, punaisen ja vihreän sävyisiä lehtiä. "Nuo lehdet kahisevat, joten pitää olla varovainen, etten pelota riistaa" järkeilen ja hiivin lehtien yli hiljaa. Pian hetken haistelun ja etsimisen jälkeen löydän mustarastaan. Rastas hyppii nurmikolla ja tarkkailee ympäristöä varuillaan. "Nyt pitää olla tarkkana", ajattelin ja kyyristyin vaanimisasentoon. Kiersin lehtikasan ja hiivin pusikon taakse. Katselin mustarastasta herkeämättä. Hiivin lähemmäs hiljaa jännittäen lihaksiani. Ojennan kynteni ja upotan ne rastaan lihaan hypätessäni. Lintu ehtii huutaa varoitushuudon, joten muu riista saa vihiä olemassa olostani. Otan kuolleen linnun maasta ja kannan sen piiloon puunkoloon ja heitän hieman maata päälle. En halua, että muut petoeläimet löytävät sitä ihan heti. Haistelen ilmaa, jos jokin saaliseläin olisi vielä jäänyt alueelle. Ei ollut tuoreita tuoksuja. Tuhahdan. Olisi pitänyt olla nopeampi. Käytän korviani ja kuulostelen ympäristöä. Kuulen rapinaa puussa. Käännyn ympäri: orava. Se oli laskeutunut puusta ja kaiveli maata käpy kädessään. "Nyt minä sinut nappaan", ajattelen ja hiivin sitä kohti hitain sulavin askelin. Kuulen, kuinka harakka syöksähtää ylitseni raskain siiveniskuin. Se raakkuu pari kertaa ja orava kääntää päätään. Hyppään äkkiä pusikkoon nopeasti. Orava katselee yhä ympärilleen varuillaan. Tarkistan tuulen suunnan. Se pian haistaisi minut. Hiivin pensaita apuna käyttäen sen taakse. Tarkkailen sitä herkeämättä. "Jokainen saalis olisi tärkeä", ajattelin. Yhtäkkiä haistoin tutun tuoksun. Orava säpsähtää ja lähtee juoksemaan nopeasti minua kohti. "Ei se minua ainakaan haistanut", ajattelin ja valmistauduin nappaamaan oravan. Orava huomasi minut liian myöhään: hyppäsin siihen kiinni ja taitoin sen niskat yhdellä puraisulla. "Hienosti napattu!" kuului tuttu ääni. Se oli se naaras, Layla. Astelen vaivaantuneesti pois pusikosta orava hampaissani. Mitä naaras teki täällä? Hänellä ei ollut oikeutta astua reviirillemme. Sylkäisen oravan maahan ja asetun istumaan sen taakse. "Ai, sinä", aloitin vakavasti. Layla tuijotti minua ja vastasi takaisin: "Niin, minä." Pudistan päätäni. Ei minun tässä pitänyt kovistella, vaan pyytää anteeksi. "Olen pahoillani siitä, mitä sanoin aiemmin. Menetin veljeni ihmisten takia ja...Se sai minut hikeeltymään", selitin naaralle nolona. Layla katsoi minuun ymmärtäväisesti. Hän nyökkäsi ja vastasi: "Otan osaa. Ja ei se mitään, olit muutenkin oikeassa. Ihmiset erottelevat meidät koirat monin tavoin. En ymmärrä mitä ovat klaanit, mutta ymmärsin, että siellä pidetään toisita huolta eikä erinnäisiä erotteluja ole." Layla katsoi minuun lempeästi ja käänsi katseensa nolona maahan. Hän varmaan ajatteli sanoneensa jotain liikaa tai väärin. "Olet oikeassa, mutta joissakin klaaneissa on myös erottelua syntyperän mukaan. Tässä klaanissa sellaista ei ole", selitin hänelle. Vaaleanharmaa naaras asettui makuulle ja kysyi: "Voitko kertoa klaaneista lisää?" Nyökkään ja asetuin makuulle hänen kanssaan. Aloin kertomaan hänelle klaaneista, heidän elämäntavastaan, Tähtiklaanista ja soturilaista.

Astelin kohti leiriä. Olin kertonut Laylalle melkein kaiken klaaneista. Hän oli vain kuunnellut kiinnostuneen näköisenä. Halusiko hän klaaniin? Kannoin suussani saalistamaani oravaa ja rastasta. Varoitin häntä vielä ennen lähtöäni, ettei klaanien reviireille kannata mennä ilman mitään hyvää syytä. Layla oli ymmärtänyt varoitukseni. Hän lähti oikeastaan heti Tuliklaanin reviiriltä, kun lähdin kävelemään poispäin. Jos totta puhutaan, kävin vielä tarkistamassa, että hän oli lähtenyt. Hän oli kävellyt suorinta tietä pois reviiriltämme. Olin huokaissut helpotuksesta. Jos joku muu klaanista olisi hänet löytänyt ennen minua, esimerkkinä Kaze, hänet olisi revitty kappaleiksi. Astelin kohti pensastunnelia sinne johtavaa polkua pitkin. Maahan tippuneet lehdet kahisivat tassujeni alla. Pian sataisi varmaankin lunta. Siitä seuraisi kylmä talvi, joka veisi suuren osan riistasta piiloihinsa. "Voi Tähtiklaani, auta klaaniamme selviytymään seuraavasta talvesta", rukoilin anelevasti. En haluaisi vanhusten kertomien tarinoiden toteutuvan: jotkut ovat saattaneet joskus kuolla nälkään, tai kylmyyteen. Hytisin hieman, ajatuskin jonkin tutun klaanitoverin kuolemisesta sai minut voimaan pahoin. "Haluan pitää klaanini terveenä ja kunnossa", ajattelin päättäväisenä. Laitoin saaliini varovasti ja haistoin ilmaa pensastunnelin edestä. Emily ja Sarah olivat jo palanneet leiriin. "Ace ja Kaze olivat vielä muualla reviirillä", ajattelin nostaessani saaliit maassa ja astuin tunneliin sisään. Sieraimissani tuoksui pieni haivahdus ympäröivästä lehvistöstä, mutta saaliiden tuoksut peittivät ne alleen. Siinä samassa tajusin, etten ollut syönyt koko aamuna. Vatsani murisi nälästä. Söisin heti saalisluolassa ja sitten etsisin Emilyn. Astelin kohti saalistunnelia. Vahdissa oli tällä kertaa ruskeaturkkinen soturi: Ryder. Hän vain nyökkäsi minulle huomatessaan, että suuni oli täynnä, joten en voinut puhua. Astuin sisään luolaan ja vein saaliit saaliskasaan. Kuulin Ivyn äänen ulkona. Hän kysyi Ryderiltä, oliko hän nähnyt Kazea. Otin kasasta yhden pulskan kanin: minulla oli sudennälkä. Kannoin kanin luolan nurkkaan ja aterioin hyvillä mielin. Haistoin Acen tulevan luolaan. Hän ei tuonut mukanaan mitään, mutta hänessä oli häivähdys puiden lehtien tuoksua. Oliko hän kiipeillyt puissa ilman sen kummempaa syytä? Ace otti kasasta nappaamani oravan. Hän katseli ympärilleen ja minut nähdessään tuli luokseni. Hän tiputti oravan maahan ja alkoi aterioimaan. "Etkö käynyt saalistamassa?" kysyin piakkoin, kun pahin nälkä oli kadonnut. Ace pudisti päätään ja näytti mietteliäältä. Mikä häntä nyt vaivasi? "Mitä sitten?" kysyin uteliaana. "Kävin vain kävelyllä. Muistatko?" hän vastasi katsoen muualle. Hän puraisi viimeiset palat oravasta ja heitti luut niille varatulle paikalle. Ennen ulos menoaan hän kuiskasi hetken epäröinnin jälkeen minulle: "Kerron sinulle myöhemmin." Hän asteli ulos luolasta yhä häiriintyneen näköisenä. En ymmärtänyt, mikä kaikkia ystäviäni vaivasi. Söin loput kanista ja heitin sen jäänteet luukasaan. Astuin ulos luolasta ja käännyin Ryderiin päin ja kysyin: "Tiedätkö, missä Emily on?" Hän käänsi katseensa minuun ja vastasi ystävällisesti: "Hän meni äsken vanhusten pesään. Varmaankin tapaamaan vanhempiaan." Ryder haukotteli ja jatkoi vahtimista. Lähdin hölkäten vanhusten pesälle. Astuin sisälle vanhusten pesään. Emily makasi siellä vanhempiensa kanssa jutellen. Lydia nukkui rauhallisena pesän nurkalla. Silver oli hereillä ja tervehti minua heti: "Tervehdys nuorukainen, mitäs sinä täällä?" Astelen hopeanharmaan uroksen luokse ja vastaan: "Tulin Emilyn luokse harjoituksiin, jotten jää muista jälkeen." Silver nyökkäsi ja asettui makuulle lepäämään. Annoin hänen olla rauhassa ja odotin Emilyä. Pian Emily lopetti jutustelun huomattuaan minut ja tuli luokseni. "Noh, oletko valmiina harjoituksiin?" hän kysyi iloisesti hykerrellen. Nyökkään ja astelemme ulos vanhusten pesästä ja sieltä kohti harjoituspaikkaa.

Muistelen, mitä Luke sanoi minulle. Hän katsoisi jokaisen harjoituksen, joka pidettäisiin tällä aukiolla. Hykersin innoissani. Näyttäisin Lukelle, mitä osasin. "Noniin, ajattelin, että tällä kertaa voisimme hieman tehdä taisteluharjoituksia ja sitten opetella rajojen tarkistamista", Emily kertoi. Nyökkäsin. Rajan tarkistaminen oli soturin tehtävä. Lähestyin soturiksi pääsemistä hetki hetkeltä. Emily käveli keskelle aukiota. Hän upotti kyntensä maahan ja sanoi itsevarmasti: "Yritä nyt kaataa minut." Nyökkään ja otan vauhtia. Juoksen Emilyä kohti ja pukkaan päälläni häntä rintaan. Hän hätkähtää hieman. "Käytä tassujasi ja aivojasi", hän neuvoi. Mietin, miten saisin hänet irrotettua maasta. Sitten keksin. Lähdin juoksemaan ja kaarsin Emilyn taakse. Emily oli selvästi hämillään. Otin vauhtia ja juosten häntä kohti. Viime hetkellä hypättäydyin selälleni ja liu'uin Emilyn takajalkojen välistä hänen alleen. Potkaisin Emilyä etu-ja takatassuillani kovasti hänen vatsaansa. Hän lennähti ilmaan yllättyneenä. Hän ei osannut odottaa sitä. Otin voimaa jaloista ja ponnistin ilmaa Emilyn korkeudelle ja pamautin häntä lapaan toisella etutassullani. Hän tippui maahan toiselle kyljelleen älähtäen. Hätkähdin hätääntyneenä. Olinko satuttanut häntä liian pahasti? Laskeuduin neljälle tassulle ja riensin hänen luokseen nopeasti. Hän makasi toisella kyljellään hetken aikaa, kunnes nousi ylös. "Kaikki kunnossa, se oli hieno temppu!" hän kehaisi silmät säihkyen. "En osannut yhtään odottaa sitä", hän jatkoi päästessään seisomaan. Hymyilin iloisesti. Olin ylittänyt mentorini. Se ei ehkä tapahtuisi toiste, mutta aina voin kehittyä. Harjoittelimme hetken aikaa erilaisia taisteluliikkeitä: iskua niskaan, kaulaan ja häntään. Niskaan iskemällä sait vastustajan maahan, mutta liikkeessä vaikeaa on yllättää vastustaja. Kaulaan puraisemalla voit saada vastustajan pakon edessä hengiltä. Häntään iskemällä saat hidastettua vastustajaa, sillä he humuavat häntäänsä kääntyen sinuun päin, joten saat aikaa toiseen liikkeeseen. Mentorini opetuksessa opin aika hyvin. Emily oli tyytyväinen, joten hän päätti lähteä kanssani rajoille. Ennen aukiolta lähtöäni katsoin taakseni. Olikohan Tähtiklaanin vanhus nähnyt harjoittelumme? Olin haistavinani häivähdyksen Luken ominaistuoksusta. Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan Emilyä. Ensin menimme Tuuliklaanin rajoille. Emily laittoi hajumerkit sillä aikaa, kun itse tuijotin rotkoon. Enää muisto veljestäni ei niin paljoa kirpaissut, mutta silti tunsin surua ja kivun tunnetta katsoessani siihen kohtaan, missä näin veljeni viimeisen kerran. Havahduin ajatuksistani Emilyn pyytäessä meitä jatkamaan matkaa. Seurasimme rajaa ja pysähdyimme tietyin väliajoin laittamaan rajamerkin. Pian pääsimme Vesiklaanin rajalle. Vesiklaanilaiset eivät kovinkaan usein ylittäneet rajaa, muttei heitä silti kannattanut pitää itsestäänselvyytenä. Tällä kertaa Emily antoi minun merkata rajamerkit. Se oli suuri kunnia ja sillä oli iso merkitys klaanille. "Ainakaan minun ei tarvitse käydä tarpeillani myöhemmin", ajattelin mielessäni laittaessani viimeistä hajumerkkiä Vesiklaanin ja Tuliklaanin väliselle rajalle. Astelin Emilyn perässä kohti Veriklaanin rajaa. Haistoin yhtäkkiä Kazen. Vilkaisin ylös. Hänen keltaiset silmänsä paljastivat hänen piilopaikkansa. "Mene Emily edeltä, tulen pian perässä", huusin Emilylle. Emily jatkoi matkaansa ja heilautti häntäänsä osoittaakseen kuulleensa. "Mitä teet siellä?" kysyin Kazelta. Tämä oli jo monesko kerta, kun löysin hänet Veriklaanin rajan läheisyydestä. Kaze hyppäsi alas vaivaantuneena. Hän ei varmaankaan olisi halunnut jäädä kiinni. "Minä tuotaa...Tarkkailen rajaa", hän selitti katsomatta minuun. "Se on soturien tehtävä", vastasin hämmentyneenä. "Niin onkin, entäs sitten? Voin minäkin niin tehdä, nyt kun oli vapaa-aikaa", Kaze selitti hermostuneesti. Se ei ollut totta, Ivy oli etsinyt häntä leiristä aiemmin päivällä. Kysyisin häneltä myöhemmin ennen auringon laskua, mistä oli kyse. "Aha, selvä. Sinun kannattaisi palata nyt leiriin. Ivy etsii sinua", sanoin ja käännyin kohti Emilyn menosuuntaa. Juoksin Emilyn kiinni. Jokin oli selvästi vialla ja minä saisin sen selville.