The Legend of Akira

Ensimmäinen harjoitus oppilaana

Emily johdatti minua kohti pensasmuurin oviaukkoa. Kävelimme sen läpi ja poistuimme leiristä. Ympärillämme oli suuria puita. Kuulin lintujen laulua ja lämmin aurinko lämmitti minua. "Menemme harjoituspaikalle", Emily selitti ja jatkoi, "siellä harjoitellaan saalistus- ja taisteluliikkeitä." Hätkähdän vähän. Pääsisinkö heti harjoittelemaan taisteluliikkeitä? En meinannut pysyä turkissani, olin vain niin innoissani. Seurasin vaaleanruskeaa naarasta läpi metsäpolun, joka johti minulle tuntemattomaan paikkaan. Metsikköön oli muodostunut helppokulkuisia polkuja, koska samoja reittejä oli menty monta kertaa monien kuunkiertojen ajan kuluttaen ruohopintaa pois. Pääsimme vihdoin harjoituspaikalle. Se oli pieni aukio, jossa oli muita reviirin puita korkeampia puita viisi. Niissä näkyi kynnenjälkiä...Oliko niihin kiivetty? Katsahdan Emilyyn. Osasikohan hän kiivetä noin korkealle? Katselen vielä aukiota. Siellä on paljon lyhyttä ruohoa ja aukion toisessa laidassa tiheää kasvistoa. Oikealla puolellani oli pieni kivikkoalue. Emily lähti kävelemään kohti tiheikköä aukion toisessa laidassa ja huikkasi minulle: "Tule, harjoittelemme täällä." Seuraan Emilyä kohti tiheää kasvustoa. Emily pysähtyy ennen kuin pääsemme tiheikköön. "Haluan nähdä mihin pystyt. Yritä yllättää minut tuolla tiheikössä hyökkäämällä kimppuuni", Emily selitti. "Ai, pitääkö minun vahingoittaa sinua?" kysyn hieman hämilläni. Oman klaanitoverin satuttaminen tuntuu vastenmieliseltä. "Ei, mutta tosi tilanteessa olisin vihollinen, jota sinun pitäisi vahingoittaa", Emily selitti vakavasti. "Eivätkö klaanit elä sovussa?" ihmettelen. Luulin, että he olisivat yhtä. "Eivät aina, mutta ne pyrkivät siihen. Meitä klaaneja on neljä, Tuli-, Tuuli-, Vesi-, ja Veriklaani", Emily kertoi ja jatkoi, "klaanit ovat saaneet nimensä niiden taitojen ja luonteen mukaan. Tuliklaanin soturit ovat lujatahtoisia ja rohkeita. Tuuliklaanin soturit ovat nopeita ja notkeita. Vesiklaanin soturit ovat hyviä uimareita ja he syövät kalaa enimmäkseen. Veriklaani on klaani, joka ei hyväksy klaaniinsa kotikoiria tai klaanin ulkopuolelta tulleita. Se on hyvin tarkka klaaniverestä." Oli upeaa tietää lisää klaaneista. Nyt tiesin niistä lisää ja voisin käyttää mahdollisesti tietoa hyödyksi. "Aloitemmako harjoituksen?" kysyn hetken päästä, kun Emily näyttää vajonneen omiin ajatuksiinsa. "Oh, tietenkin. Menen vain tuonne kasvien sekaan. Etsi minut ja yritä olla huomaamaton hyökätessäsi", Emily neuvoi ja hyppäsi pusikkoon. Raavin maata kynsilläni. Näyttäisin Emilylle, että osaan minä jotain tehdä. Hiivin hiljaa hänen peräänsä ja seurasin hänen tuoksuaan. Varon kahisuttamasta korkeaa ruohoa hiipiessäni eteenpäin. En halua, että minut huomataan ihan heti. Haistan Emilyn lähellä. Nostan hieman päätäni ja huomaan, että Emily istuu yhden kiven päällä katsoen muualle. Huomaan, että hän vielä haistaa olinpaikkani tuulen suunnan takia. Kierrän ison puun vasemmalla puolellani pitäen silmällä Emilyä koko ajan. Otan kynsilläni kiinni puusta. Jos pääsisin puun oksalle, olisin Emilyn yläpuolella huomaamattomissa. Ponkaisen maasta kohti puuta ja tarraan kiinni korkeammalta puusta. Käytän takakynsiäni, jotten liu'u alaspäin. Ponnistan uudestaan ja pääsen oksalle. Tasapainottelen sillä ja etsin katseellani Emilyä. Hän istuu yhä kivellä. "Hyvä, hän ei ole vielä huomannut minua", ajattelen. Hiivin oksalla eteenpäin niin, että pääsen Emilyn yläpuolelle. Valmistaudun hyökkäykseen, jännitän takajalkani ja loikkaan alas Emilyn selkään. Emily ei osannut odottaa sitä, mutta hän ponkaisi pystyyn ja lensin hänen päältään pusikkoon. "Hyvin tehty, Akira", hän huohotti. Tunsin Emilyn ylpeän katseen niskassani. Olin ylpeä itsestäni, koska olin onnistunut.

Kävelemme Emilyn kanssa sisään pensasmuurin oviaukosta. Olen rättiväsynyt. Harjoittelimme Emilyn kanssa aika kauan, lisäksi tiheikössä oli neulasia, jotka tarttuivat kiinni polkuanturoihini ja se tuntui kivuliaalta. Tunsin vieläkin pientä kipua askelissani. "Käy näyttämässä polkuanturoitasi Hydelle. Hän antaa jotain kipua helpottamaan. Mene sen jälkeen ottamaan jotain pientä purtavaa. Syömisen jälkeen tule luokseni, minulla on sinulle yksi viimeinen tehtävä, ennen kuin pääset torkkumaan", Emily kehotti ja hymyili minulle ystävällisesti. Nyökkään ja astelen kohti parantajan pesää. Toivottavasti Hyde olisi siellä, jotta minun ei tarvitsisi kävellä pidemmälle. Astuin sisään pesään ja etsin katseellani mustavalkoista turkkia, mutten nähnyt sitä missään. "Hyde?" kutsuin häntä varovasti. Hyde asteli luolan perältä luokseni. Hän tuoksui ihan erilaisilta kasveilta ja yrteiltä. "Mitä nyt?" hän kysyi. Hän haistoi minua kerran ja sitten tokaisi: "Näytä niitä polkuanturoitasi." Istahdan maahan ja nostan tassuni Hyden näkyville. Olen hieman hämilläni. "Mistä tiesit?" kysyin. Hyde katsoi tassuani hetken ja sitten vetäisi neulasen pois hampaillaan ja sylkäisi sen pois. "Minä tiedän tuttujen vaivojen hajut, kun ne tulevat luokseni. Haen sinulle hieman jotain, joka helpottaa kipua. Kipu katoaa hetkessä", Hyde selitti ja palasi takaisin luolan perälle ja tuli takaisin luokseni jokin yrtti mukanaan. Hän pyöritti oikeaa tassuaan siinä ja se muuttui nesteeksi. Hän nosti tassunsa ja hieroi nestettä tassuuni. "Kiitos, Hyde", kiitin häntä. Kipu oli jo helpottumassa. "Tämähän on vain tehtäväni", Hyde totesi ja levitti nestettä muillekkin tassuille. "Menen nyt hakemaan kasveja ulkoa, joten olen hetken aikaa poissa", hän jatkoi. Hyde tassutti ulos pesästään ja suuntasi kohti pensasmuurin ovea. Katsoin hänen menoaan ja nousin seisomaan. Polkuanturoihin ei enää sattunut. Hyde oli todella ihmeellinen parantaja. Poistuin pesästä ja lähdin jolkottelemaan kohti saalisluolaa.

Astuin sisään luolaan. Haistoin ilmassa taas makoisat riistan tuoksut. Kävelin hitaasti nauttien tuoksuista. Hypähdin saaliskasan luokse ja nappasin siitä pienen hiiren. Menin vähän kauemmas kasasta aterioimaan. Pieni hiiri oli herkullinen välipala. Se ei kuitenkaan täyttänyt koko vatsaa. Kuulin yhtäkkiä, että kaksi muutakin astuivat luolaan. Haistoin ilmaa: Tora ja... En tunnistanut toista tuoksua, mutta toinen susi oli naaras. "Mitä mieltä olet, varajohtaja?", Tora kysyi toiselta sudelta. "Olen aika onnellinen. En voinut uskoa, että ne kaikki selviäisivät hengissä. Ne olivat niin heikkoja koko viime yön ajan, että pelkäsin niiden kaikkien kuolevan kanssani", totesi toinen susi helpottuneena. He tulivat lähemmäs minua ja Tora tervehti huomatessaan minut: "Ai hei Akira! Et kai ole tavannut klaanimme varajohtajaa, Kayla? Tässä on Akira", Tora osoitti hännällään minua. "Mukava tavata, Kayla!" huudahdin naaraalle. Hänen turkkinsa näytti pimeässä tummanruskealta ja silmät olivat tumman vihreät. "Tervehdys, Akira. Taidat olla se uusi klaanioppilas, josta klaanijohtaja kertoi minulle. Olen pahoillani, en päässyt kokoukseen katsomaan nimitystäsi. Minun piti olla emojen pesällä huolehtimassa pennuista." Häkellyin: oliko klaanin varajohtajalla omia pentuja? "Onko sinulla omia pentuja emojen pesällä?" kysyin uteliaasti. "Eiei, mutta ystäväni pennut ovat siellä. Ystäväni nimi on Cora", varajohtaja selitti ystävällisesti ja jatkoi, "mutta on minulla omiakin pentuja, Kaze ja Sarah." Olin ymmälläni. Kaze ja Sarah olivat varajohtajan pentuja! Mikä kunnia! Tora huiskautti häntäänsä ja katsahti minuun kertoen: "Cora on myöskin samasta pentueesta, kuin Ivy ja Hyde. Oppilaiden mielestä on aina ollut kiinnostavaa, kuinka erilaiset polut he ovat valinneet: Hyde on parantaja, Ivy tavoittelee johtajuutta ja Cora haluaa hyväksi soturiksi ja emoksi." Tora oli oikessa siinä, että näiden kolmen polkujen eroavaisuus oli kiinnostavaa. Siitä hän oli varma, että hän halusi tietää lisää klaanista ja sen jäsenistä. "Saanko kysyä, kuka on pentujesi isä?" kysyin kunnioittavasti varajohtajalta. Hän hyrähti naurahtaen hyväntuulisesti ja kertoi: "Heidän isänsä nimi on Silver. Hän asuu nykyään klaanivanhimpien pesässä, koska hän haavoittui pahasti ajaessaan mäyrää pois reviiriltämme. Hän sai sen häädettyä, mutta mäyrä mursi hänen toisen takajalkansa, eikä hän pysty enää saalistamaan, saati taistelemaan kunnolla." Loppua kohden varajohtajan ääni kuulosti murheelliselta. Silti Kayla oli ylpeä kumppanistaan, joka taisteli klaaninsa vuoksi. Varajohtaja näytti vaipuneen ajatuksiinsa, joten kysyin Toralta: "Kuka sitten on Coran pentujen isä?" Tora vilkaisi ulos ja sanoi: "Akira, uteliaisuus ei ole pahasta, mutta liika uteliaisuus kyllä. Coran pentujen isä on Ben, jonka näimme tänä aamuna vartioimassa johtajan pesää." Tunsin oloni hieman hävettäväksi. Olin kai liian innokas tähän. Muut oppilaat olivat varmaankin rauhallisempia, Acea lukuun ottamatta. "A-Anteeksi, kun utelin, en minä tarkoittanut...", yritin selittää vingahtaen. "Tora, ei oppilas kysynyt mitään väärää, hän on vain utelias", Kayla sanoi Toralle ja jatkoi, "hän ei muutenkaan ole elänyt koko elämäänsä klaanissa, eikö vain? Ei hän voi tietää kaikkea." Tora vaikutti hieman nolostuneelta. "A-Anteeksi Kayla, olen vain uusi soturina...", Tora selitti itsevarman kuuloisesti. "Eli siis Tora ei ole ollut pitkään soturina", ajattelin. "Ei se mitään, mutta älä toru turhaan oppilaita", Kayla neuvoi ja asteli kohti saaliskasaa. "Hmm, ovatpa soturit saalistaneet", Kayla kehui ääneen. Hymähdin hyväntuulisesti. "Muuten, Akira. Emily odottaa sinua, joten menehän reippaasti", Kayla kehotti ottaessaan kasasta korpin kynsiinsä. Nyökkäsin ja juoksin kohti luolan oviaukkoa kepein askelin.