The Legend of Akira

Jäljet

Astelin leiriin Silver selässäni. Katseet kääntyivät katsomaan. Suunnistin suoraan parantajan pesälle. Kaze ja Sarah katsoivat hopeista soturia kauhistuneina. Näin heidän silmissään surun, johon en voinut vastata. "O-Onko hän...?" Sarah kuiskasi hiljaa kävellen luokseni. Nyökkäsin hitaasti. Sarah painoi päänsä isänsä turkkiin. Kaze käveli luokseni ja katsoi Silveriä hyvin surullisesti. "Kiitos, kun toit hänet tänne", Kaze kuiskasi hiljaa liittyen siskonsa seuraan. Kaze ja Sarah koskettivat Silverin kanssa kuonoja ja sitten antoivat minun jatkaa matkaa. Astuin luolaan ja asetin Silverin makuulle makuupaikalle, missä olin aiemmin. Kayla näytti nukkuvalta, mutta heti astuessani luolaan hän nosti katseensa. "Silver?" hän kysyi. Pudistin päätäni. Hopeinen soturi näytti nukkuvalta. Kayla yritti nousta makuupaikaltaan, mutta jalat eivät kantaneet. "SILVER!" hän huusi huomattuaan, ettei hänen kumppaninsa hengittänyt. En halunnut katsoa Kaylaa silmiin. Kayla raahasi itsensä Silverin luokse ja painoi päänsä hänen turkkiinsa. "Senkin tyhmä karvapallo! Sanoinhan ettei sinun kannata osallistua tähän taisteluun!" tummanruskea naaras inahti itkien kumppaninsa turkkiin. Hyde asteli paikalle. Huomatessaan kuolleen soturin, hän näytti surulliselta. Hän käveli Tuliklaanin johtajan luokse ja taputti häntä selkään lohduttavasti. "Miksi minun pitää menettää niin paljon?" Kayla tuhahti surullisena itkien yhä. Ymmärsin häntä hyvin. Hän oli nyt menettänyt kummankin veljensä, kumppaninsa ja johtajansa. Siitä tulikin mieleeni, kuka oli Haxen tappaja? Tajusin taas olevani haavojen peitossa kivun palatessa. Asetuin makuulle luolan lattialle väsyneenä. Näin luolan toisella puolella Hugon liikkumattoman ruumiin ja Maxin, joka itki veljensä turkkiin lohduttomasti. "Hugo, miksi sinun piti mennä nyt? Meidän piti johtaa klaania yhdessä ", Max itki surullisena kuiskaten. Voisinpa lohduttaa Maxia jotenkin. Itsellänikin oli aika lohduton olo. Nousin vaivalloisesti maasta ja astuin ulos. Maassa oli vielä lätäköitä sateen jäljiltä. Sää oli muuttunut sateisesta aurinkoiseksi, taivaalla loisti sateenkaari. "Tämä ei todellakaan ole mikään hyvä päivä, silti aurinko paistaa", tuhahdin ärsyyntyneenä. Näin leiriaukiolla Arian valkoisen ruumiin ja hänen kolme pentuaan. Athena, Olga ja Nick itkivät surullisina emonsa vierellään. Kävelin Arian luokse ja kosketin kuonoja hänen kanssaan. "Hyvästi, ystävä", kuiskasin hiljaa. Taputin lohduttavasti kolmen soturin lapaa hännälläni yksitellen. Jokainen vaihtoi kanssani surullisia katseita. Ehkä he olivat menettäneet emonsa, mutta uusi aika heille oli edessä. He voisivat näyttää klaanilleen taitonsa ja näyttää emolleen, mihin he pystyvät. Jätin heidät emonsa luokse suremaan ja astelin pois leiristä. Suuntasin taas reviirin ulkopuoliselle aukiolle. Haluaisin tietää, oliko Haxe kuollut ja kuka hänet mahtoi surmata. Pakotin itseni juoksuun, vaikka jokainen askel oli kivulias. Haavani olivat vielä auki. En yksinkertaisesti jaksanut ajatella niitä nyt. Oli muuta tehtävää. Vaihdoin juoksusta kävelyyn ehättäessäni aukiolle. Näky yökötti minua. Joka puolella oli Yöklaanin kuolleita sotureita. Näin mustan ja valkoisen turkin kallion luona. Kävelin paikalle. Haxe ja tuntematon uros makasivat maassa liikkumattomina. Huomasin kuitenkin, että tuntematon susi hengitti yhä. Kävelin hänen luokseen ja huusin aukion toiselta puolelta. Ginnyn avukseni. Hän juoksi paikalle ilmeettömän oloisena. "Mitä?" hän tiuskaisi katsoen maahan etsien klaanien jäseniä. "Haluan, että tämä soturi saa hoitoa", totesin osoittaen mustaturkkista urosta, jonka vatsa kohoili vaivalloisesti. Ginny nyökkäsi mitään kysymättä ja otti uroksen selkäänsä. Hän lähti astelemaan pois aukiolta nopein askelin. Siirryin Haxen luokse. Näin hänen kaulassaan syvät puremajäljet. Musta susi oli antanut surman hänelle. Haistoin hänessä kuoleman. Ehkä jos kaikki olisi mennyt toisin, olisi Haxesta tullut erilainen. "Olen pahoillani, Kayla", ajattelin myötätuntoisesti. Hän oli menettänyt kaksi veljeään ja hänellä oli nyt vain Kaze ja Sarah. "Kunpa...Kunpa asiat olisivat toisin", ajattelin surullisena. En halunnut Kaylan veljen jäävän ilman hautausta, vaikka sen hän varmasti ansaitsi. Nostin valkoisen uroksen selkäni päälle ja astelin pois päin hiljaa väistellen ruumiita. "Onneksi joitakin yöklaanilaisia jäi henkiin...Ehkä ne tajuavat liittyä klaaneihin", ajattelin huojentuneena. Jokaisen kuolleen koiran ja suden näkeminen sai minussa heräämään erilaisia tuntemuksia. Jokaisella. Jokaisella heistä. Heillä oli ollut oma elämänsä. He olivat päättäneet sen näin. "Olisittepa saaneet elää...Olitte hyviä vastustajia, uskon että Haxe olisi teistä ylpeitä", totesin hieman surullisesti. Jokaisesta Yöklaanilaisesta olisi tullut hyvä klaanien jäsen. Aurinko paistoi suoraan aukion toiseen laitaan, missä puut eivät luoneet varjoa. Laskin Haxen ruumiin maahan ja aloin kaivamaan hänelle kuoppaa. Kaivettuani kuopan laskin Haxen alas kuoppaan. Annoin auringon paistaa hänen valkealle turkilleen hetken aikaa, ennen kuin peitin kuopan. "Hyvästi, Kaylan veli. Lepää rauhassa, missä sitten lienetkin", kuiskasin hiljaa, kun olin saanut kuopan täytettyä. Tämän jälkeen lähdin kävelemään takaisin leiriin väsyneenä ja lopen uupuneena.