The Legend of Akira

Puolustus

Lucaksen näkökulma:

Juoksin kauhuissani kohti tyhjyyttä. En ollut varma, mihin tassuni laittaisin. Oli vain pakko jatkaa ja tarkailla tuoksuja parhaani mukaan. Se... SE mitä minä NÄIN ei ollut mitään unta. Enhän minä hereillä voinut uneksia! Se oli näky, ennustus. Kamala näky, joka kertoi kamalan kohtalon. En halunnut sen toteutuvan... Minun olisi pelastettava isäni! Muistelin näkyä mielessäni, yrittäen muodostaa kuvan näkemästäni:

Kävelin valkeassa ympäristössä. Ympärilläni kohosi valkoisen aineen peittämiä, suurikokoisia ruskeita ja valkoisia puita. En ollut ennen nähnyt niitä, mutta ne tuoksuivat samalta, kylmän ilman tuoksua lukuunottamatta. Valkea aine maassa tuntui kylmältä tassujen alla. Taivaalta alkoi satamaan lisää sitä hennon pehmeää ainetta. Hytisin hieman kylmissäni. Täällähän oli kaunista. Yhtäkkiä kuulin laukauksen. Suuntasin katseeni äänen suuntaan. Se tuntui tulevan moninkertaisena päähäni. Se kaikui siellä hetken aikaa, puut kaiuttivat ääntä metsässä. Lähdin juoksemaan kohti äänen lähdettä. Näin tumman hahmon ilmestyvän: se oli pitkä ja kulki kahdella jalalla. Sen tassuissa oli jotakin, jolla se osoitti minusta poispäin. Yritin lähestyä sitä hiljaa hieman, että näkisin, mitä se tekee. Silmäni avautuivat ammolleen. Se oli isäni! Hänellä oli valkoinen turkki pörhössä ja hän murisi mustalle hahmolle uhkaavasti. Yhtäkkiä nenääni leijaili tuoksu: se oli verta. Katsoin tarkemmin, ja näin isäni lavasta vuotavan runsaasti verta - hän värisi kivusta. Verta tippui valkealle maalle. Yhtäkkiä kuului toinen korkea, pamahtava ääni. Suljin hetkeksi silmäni, ja kun avasin ne, olin yhtäkkiä isäni vierellä. Hän tuijotti tyhjyyteen, lävitseni. Hänestä alkoi yhtäkkiä huokumaan pahaa enteilevä lemu: tunnistin sen pian. Se oli kuoleman haju.

...Isäni oli kuollut.

Akiran näkökulma:

Odotimme paikoillamme. Veriklaanilaisia oli enemmän, joten he hakivat ruokaa kaikille Tuliklaanin reviiriltä. Kayla oli antanut luvan ja hyvähän se oli, että kaikki saivat syödäkseen. Kun kaikki olivat saaneet syödäkseen, osa päätti hieman levätä. Kuitenkin kaikki pitivät kaikki aistinsa valppaina. Yhtäkkiä alkoi kuulumaan kovaäänistä hyrinää. Tunsin sen ehkä liiankin hyvin: se oli suuren autolauman ääni. Koko joukkio jännittyi, kun suuri joukko autoja pysähtyi ihmistienlaitaan. Niiden sisältä tuli suuri joukko ihmisiä aseittensa kanssa. "Tästä ei tule helppoa...", Coby ärähti. Nyökkäsin. Se oli totta. Yhtäkkiä auton sisältä asteli ulos koiria. Puhdasrotuisia koiria yhtä koiraa lukuunottamatta. Hän oli susikoirauros ja näytti joukon pomolta. Meni hetki aikaa laskea ja haistella. Koiria oli yhteensä 14. Neljä naarasta ja loput uroksia. Jokaisella oli panta ja jonkinlainen suojus turkkinsa ympärillä. "He ovat todella valmistautuneet tähän... He näyttävät vahvoilta, katsokaa nyt noita lihaksia!" Lexi henkäisi kateellisena. Totta: jokainen koira oli varmasti koulutettu sudenmetsästykseen. Kukaan koirista ei ollut keskikokoista koiraa pienempi. Suuria koiria oli enemmän, kuin pienempiä. Ne haistelivat ilmaa agressiivisesti. "Meidän kannattaa olla varuillaan noiden kanssa...", Cent myönsi katsellessaan ihmisten puhuessa jotain koirille. Ne istuivat rivissä, kuin mitkäkin idiootit. Tehdä nyt kaikkea, mitä ihmiset sanovat. Sehän oli typerää. Vaikka itsehän olin tehnyt samoin pentuaikoina. Mutta nämä koirat olivat aikuisia! Pian ihmiset lopettivat puhumisen ja päästivät koirat vapaiksi. Ne suuntasivat kohti meitä hiljaa. "Peräännymmekö?" kysyin hiljaa. "Vähän. Tarvitsemme tilaa", Damon tokaisi ja lähti peruttamaan hiljaa taaksepäin. Muut tekivät samoin. Pian metsästyskoirat ilmestyivät ulos puskista. Tuijotimme nyt heitä vihaisesti silmästä silmään. Ne alkoivat haukkumaan ja toistelemaan seuraavia sanoja: "Ne ovat täällä! Ampukaa!", "Susia! Susia!" , "Tappakaa!" Sitten lauman johtajakoira ryntäsi eteenpäin ja hyökkäsi Rockin kimppuun hampaillaan. Muut koirat seurasivat perässä ja pian oli kehkeytynyt suuri tappelu metsästyskoirien ja klaanien välille. Pian ihmiset lähestyisivät ja käyttäisivät aseitansa meihin. Joku veriklaanilainen vinkui tuskissaan mustan sileäturkkisen metsästyskoiran hampaissa. Hyppäsin sitä kohti ja potkaisin sen kaikella voimallani kauemmaksi, jotta veriklaanilainen pääsisi pakoon. Yhtäkkiä alkoi kuulumaan korkeita ammuntaääniä. Hätkähdin, sillä en ollut kuullut sitä ääntä pitkään aikaan. Vilkaisin kohti ihmisiä taistelun tuoksinnassa. Yksi heistä näytti oudon tutulta. Tuijotin hahmoa hämmennyksen vallassa. "I-Isäntä?" kysyin ääneen, kuin pieni pentu. Tuijotin vain häntä. Entistä mestariani, jonka hylkäsin. Ihmisuros nosti aseensa olkapäälleen. Osoittiko hän minua? Tuijotin häntä silmästä silmään. Miksi? Miksi haluat tappaa minut, ihminen? Yritän vain suojella itseäni...Klaaniani...Ystäviäni...Pentujani... Etkö sinä ymmärrä? Tunnuit ymmärtävän ennen, mutta tosiasiassa te ihmiset taidatte olla tunteettomia olentoja. Kuului laukaus, mutta luoti ei osunut minuun. Se osui vieressäni olevaan puuhun. Käänsin katseeni sydän pamppaillen mieheen. Hän ei ampunut minua? Välittikö hän yhä? Pudistin päätäni vihaisena. En saanut jäädä paikalleni. Olisi pelastettava muut, suojeltava muita! Hypähdin äskeisen lurppakorvaisen naaraan kimppuun ja purin tätä vimmatusti niskasta. Coby tuli avukseni ja sitten Ash. Saimme kaadettua naaraan, mutta sitten joku muista metsästyskoirista tarrasi minuun kiinni ja heitti minut paisken vasten maata. Satutin lapani pahasti siinä: olipa tuo oranssihtava, suurikokoinen uros vahva! Purin hampaitani yhteen ja murisin vihaisena noustessani nopeasti ylös. Hyppäsin vasten uroksen kaulaa ja purin minkä ehdin, mutta nahka oli oudon paksua. Uros otti minusta taas kiinni ja heitti väkijoukkoon. Tunsin osuvani jonkin pehmeän päälle. Nousin nopeasti seisomaan läähättäen. Vilkaisin taakseni: siinä makasi kuollut veriklaanilainen. Katsoin näkyä surullisena. Ympäristössä oli monta veriklaanilaisten ruumista... Joukossa oli myös Tuuliklaanin varajohtajan Lexin hento ruumis. Sydämeni oli pakahtua vihasta näiden sydämettömien koirien, ei, ne eivät olleet koiria, ne olivat hirviöitä! Näiden hirviöiden vuoksi klaanit olivat vaarassa. Huomasin sen mustan sileäturkkisen naaraan yrittävän ontuen paeta ihmisten suojiin. Hyppäsin tätä vasten ja purin lujaa niskaan. Naaras oli veltto, eikä taistellut enää vastaan. Ash ja Coby olivat näköjään haavoittaneet sitä lisää. Vihani halusi tappaa hänet, mutta en pystynyt siihen. Päästin irti surullisena. Naaras katsoi minua yllättyneenä. "Tapa minut jo!" se huusi muristen. Pudistin päätäni: "En voi. En pysty. En tapa ketään, kuten te." Katsoin naarasta laiskasti. Eikö se ymmärtänyt, että maailman ei pitänyt olla pelkkää taistelua? Se voisi olla jotain paljon parempaa: rauhaa kaikille olennoille. Toivoa ja rakkautta. "Miksi?" naaras tivasi nousten jaloilleen muristen. "Se on väärin. Ette te metsästyskoirat ymmärrä. Te haluatte vain aiheuttaa viattomien kuoleman. Ihan kuin olisimme hyökänneet ihmisten kimppuun, jos ne eivät olisi uhanneet meitä? Heidän takiaan ystäviäni on kuollut ja yksi on haavoittunut! Ja te... Te vielä autatte heitä. Hävetkää!" huusin vihaisena äristen naaraalle turkki pörhössä. Naaras jäi tuijottamaan minua hetken ja sitten pakeni ihmisten luokse. Naaraan perään lähti kolme koiraa. Yksi solakka, mustaruskea uros pitkine pystykorvineen, toinen harmaamusta uros kierrehännällä ja yksi naaras oranssihtavine turkkeineen. Minne ne menivät? Käännyin kohti taistelutannerta. Ihmiset ampuivat minkä kerkesivät. Yhtäkkiä sydämeni oli pysähtyä: näin Kaylan maassa oksentaen verta suustaan. Juoksin nopeasti hänen luokseen ja vedin hänet kauemmaksi ihmisistä ja taistelun tuoksinnasta. "K-Kayla?" kutsuin johtajaani surullisesti. Älä anna hänen olla kuollut. Tähtiklaani, älä anna ihmisten viedä Tuliklaanin johtajaa meiltä. Kayla yskäisi taas ja kysyi: "Teinkö yhä oikein, Akira?" Pysähdyin hetkeksi. Kayla oli valinnoillaan pelastanut muut Tuliklaanin jäsenet. He olivat jo kaukana turvassa. "Teit oikein, Kayla. Pelastit monien hengen", kerroin ylpeänä. Kayla yskäisi vielä kerran veren valuessa hänen suustaan. Ammus oli osunut suoraan hänen rintaansa. Sitten hän katsoi minua tummanvihreillä silmillään kaukaisen oloisesti, sulki silmänsä ja vaipui loputtomaan uneen. Kiristelin hampaitani. Olin nyt johtaja. "Tähtiklaani kulkekoon kanssasi, Kayla", huokaisin painaen pääni hänen turkkiinsa viimeisen kerran, ennen kuin jätin hänet siihen ja palasin taisteluun. Tämä oli kamalaa.

Robinin näkökulma:

Seurasimme Lucasta pää viidentenä tassuna. Minne hänellä oli noin kiire? "Lucas, odota! Älä ole tyhmänrohkea!" Layla huusi veljeni perään huolestuneena. Pääsimme Tuliklaanin reviirille, mutta yhtäkkiä Lucas pysähtyi muristen vimmatusti. Pysähdyimme hänen taakseen hämillämme. Pian nenääni kantautui pahoja, vaarallisia hajuja. Puskista tuli esiin neljä suurikokoista koiraa. Kaksi naarasta ja kaksi urosta. Katsoin heitä silmät kauhusta ammollaan. Olivatpa ne suuria ja vahvan näköisiä! Layla käveli minun ja Lucaksen eteen suojaavasti. "Katsos, keitäs täältä löytyy. Tess, haluatko kunnian?" toinen uroksista, se pienempi kysyi mustaturkkiselta naaraalta, jonka turkki oli ruhjeilla. Varmaankin taistelemisesta. "Noh, Roi. Luulisi sinun tietävän, että tuo on koira", Tess-niminen koira tokaisi takaisin pitkäkorvaiselle urokselle. Tess osoitti hännällään Laylaa. "No, entäs nuo hänen takanaan olevat?" kiekurahäntäinen, harmaamusta uros kysyi terävästi. Värisin pelosta. Hän tarkoitti minua ja Lucasta! "Olet oikeassa, Mojo! Ne ovat puoliksi koiria ja puoliksi susia!" oranssiturkkinen lihaksikas naaraskoira tokaisi ivallisesti. Se murisi uhkaavasti. Älkää kiltit tappako meitä! Tähtiklaani, auta!