The Legend of Akira

Loppu

Akiran näkökulma:

Taistelu tuntui loputtomalta. Tunsin haavojen vain lisääntyvän kehossani. Minua purtiin, vedettin, lyötiin ja raavittiin. Minuun ei ollut vielä osunut, tai sitten ihmiset eivät tappaneet minua tarkoituksella. Yritin tehdä kaikkeni, että saisin nuo metsästyskoirat hengiltä. Ne olivat vain niin vahvoja. Ja ne tuntuivat pakenevan heti, kun tuli liikaa painetta. Mutta silti ne tulivat pian takaisin. Olivatko ne koiria ollenkaan? Kuulin Cobyn vinkaisevan ja lentävän maahan tömisten. Hän ei enää noussut. Juoksin nopeasti hänen vierelleen. "Coby, älä mene!" huusin melkein itkien. En saisi itkeä. Nyt ei ollut aika. Coby ei sanonut mitään. Hän vain hitaasti sulki vihreät silmänsä yhä hymyillen. Pian hänen hengityksensä loppui. Yhtäkkiä tunsin jotain kylmää tippuvan kuonolleni. Lunta! Taivaalta alkoi satamaan lunta. Käänsin katseeni takaisin Cobyyn. Miksi sinun piti lähteä? Nostin katseeni ihmisiin, jotka yhä metsän laidalla tähtäsivät susia. Kuulin laukauksen ja sitten näin Ashin kaatuvan kyljelleen vinkuen kivusta. "Ash!" huusin kauhuissani. Ashin takana kauempana näin Natashan ja Apollon kylki kyljessä liikkumattomina. Aukio oli täynnä kuolleita ruumiita, mutta ne eivät olleet vihollisten. Ne olivat meidän, klaanien jäsenten. Nousin jaloilleni väristen. Tunsin vihan pursuavan sisälläni. Tämä viha, en tiennyt, mistä se kumpusi. Tiesin sen kohdistuvan noihin ihmisiin. He veivät minulta niin paljon. Lähdin hitaasti kiertämään ihmisten taakse puskia piilona käyttäen. Valkoinen lumisade suojasi minua. Pääsin ihmisten taakse ja näytin hampaitani voitonriemuisena. Hyppäsin ihmisuroksen niskaan nopeasti, niin että se ei ehtinyt edes älähtää, kun hän oli jo kuollut. Nuolaisin veret pois huuliltani ja juoksin seuraavan kimppuun. Ihminen ei edes tajunnut, että olin siinä, kun aseet tekivät niin paljon meteliä. Repäisin miestä jalasta kaataen hänet ja sitten hyökkäsin tätä kurkkuun. Toinen kaatunut. Hyppäsin seuraavan miehen kimppuun ja tapoin senkin. Tunsin toisaalta syyllisyyttä siitä, mitä tein. Se oli koirapuoleni, se lempeämpi puoleni. Se heikompi puoleni. Pudistin päätäni viedäkseni ajatukseni muualle. Olisi kostettava. Kaikkien kuolleiden puolesta ! Yhtäkkiä edessä oleva mies huomasi minut ja osoitti minua aseellaan. Katsoin kauhuissani sitä ja yritin paeta, mutta silti sain osuman lapaani. Kaaduin maahan haavoittuneena ja vinguin kivusta. Polttava kipu täytti kehoni. Olisi silti taisteltava! Nousin jaloilleni ja juoksin nopeasti takaisin aukiolle. Ainoat, jotka tuntuivat jääneen jälkeen, olivat metsästyskoirat ja loput ihmiset. Lysähdin maahan väsyneenä. Haavaa poltti vietävästi. "Onko viimeisiä sanoja, villikoira?" eräs mustaruskea uroskoira tokaisi pidellen minua tassullaan maassa. Hän katsoi minua vinoillen. "H-Halaun, että viette minulta viestin... Pennuilleni", kerroin yskien. Uros hätkähti hieman, mutta ei näyttänyt sitä muille. "Mitä haluat sanoa?" uros kysyi ivaillen. "Kertokaa, että heidän isänsä, Akira, yritti parhaansa pelastaa heidät. Hän todella...Yritti", ähkin sanoessani nuo sanat. Miten alas vajosin? Potkaisin viimeisillä voimillani uroksen päältäni ja hypähdin seisomaan. Edessäni oli kuitenkin jo uusi vastus: entinen isäntäni. Tämä tuijotti minua kauhistuneena ase valmiina tähtäämässä minua. Katsoin häntä ymmärtäväisesti. Siitä vain, entinen mestari. Tapoin kolme ystävääsi. Mutta sinun ystäväsi tappoivat minulta enemmän. Eli kuka meistä on se pahempi? Sinä, vai minä, isäntä?

... Luulen, että se olet sinä, isäntä.

Kuulin vain pienen, lyhyen laukauksen äänen ja sen jälkeen en mitään.

Nousin ylös yllättyneenä. Ympärilläni oli pelkkää valoa. Lumisade satoi yhä maahan. Katsoin ympärilleni. Näin Kaylan, Echon, Damonin, Rockin... Kaikki olivat siellä. Kaikki odottivat. Joukon keskeltä asteli Lumi. Hän käveli luokseni ja hymyili minulle ja sanoi:

"Lumi johdatti sinut klaaniin, Lumin on johdatettava sinut sieltä poiskin."

Siinä hetkessä ymmärsin. Lumi, entinen Tuliklaanin klaanijohtaja oli se, joka johdatti minut Tuliklaaniin unen muodossa. Lumi johdattaisi minut nyt Tähtiklaaniin, valon ja ilon maailmaan. En tuntenut kipua. En tuntenut uupumusta, tai pelkoa. Voin hyvin, olin onnellinen.

"Tule nyt, kaikki odottavat", Lumi hymyili ja lähti johdattamaan minua. Yhtäkkiä hätkähdin. Näin vasemmalla minusta Lucaksen. Hän tuijotti minua järkyttyneenä. "L-Lucas?" kysyin ääneen. Yhtäkkiä kuitenkin Lucaksen hahmo haihtui. "Ei hätää, Lucas ei ole kuollut", Lumi kertoi rauhoittavasti ja jatkoi johtamista. Seurasin perässä. Se oli huojentavaa tietää.

Vilkaisin ylös lumiselle taivaalle.

Olin vihdoin...

... Vapaa.

Jatkuu sarjan toisessa osassa:

The Legend of Lucas & Robin