The Legend of Akira

Mitä on tapahtunut?

Akiran näkökulma

"Ihana nähdä taas!" Ginny huudahti minulle ehättäessään luokseni. Cobykin näytti iloiselta, heillä oli kai hyvä päivä. "Niin, tervehdys", vastasin hymyillen. "Harmi, että ilma on tuollainen. Kohta voi alkaa satamaan vettäkin...", Coby huokaisi tuijottaen taivaalla möllöttäviä tummia pilviä. "No, ne taitavat myös surra", totesin hymähtäen. "Surra mitä?" Ginny kysyi hämillisesti. "Eräs ystäväni kuoli tänään. Hänen nimensä oli Zero", kerroin surumielisenä. "Otan osaa", Coby sanoi surullisesti. "Minäkin otan osaa. Hän oli varmaan sinulle tärkeä ystävä?" Ginny huokaisi murheellisesti. Hänen eriväriset silmänsä olivat täynnä surua. "Oli. Mutta nyt on tärkeää, että hoidamme asiamme pois alta. Mihin viimeksi jäimmekään?" tokaisin heittäen surulliset ajatukseni syrjään. "No, olen pärjännyt nyt siskomme avustuksella. Olen oppinut yhtä sun toista Vesiklaanista ja oppinut varajohtajan tehtävät, vaikka en vieläkään ymmärrä, miten tähän asemaan olen päätynyt", Coby kertoi naurahtaen. "Minäkin olen varajohtaja, kyllä sinä opit", vastasin rohkaisevasti. Ruskeavalkoinen uros nyökkäsi kunnioittavasti ja jatkoi: "Ginny varmaan osaa kertoa tarkemmin." Vaaleanharmaa naaras nyökkäsi ja kertoi: "Minun piti viimeksi kertoa vanhemmistamme, mutta aika loppui. En ole siis kertonut tästä Cobyllekkaan." Coby katsoi Ginnya kysyvästi: "Mistä tiedät vanhempamme?" Ginny huokaisi ja kertoi: "Silloin kun meidät kolme luovutettiin pois, emomme pyysi että hän voisi pitää edes yhden meistä. Isämme suostui tähän ja näin minä...Pääsin osaksi Vesiklaania. Tiesin, että teidät kaksi oli luovutettu pois. En vain enää muistanut, minne. Tiesin emomme, mutten isäämme. En tiedä vieläkään isäämme, mutta...Emon nimen voin kertoa." Yhtäkkiä Coby alkoi murisemaan. Käänsin katseeni siihen suuntaan, ja tajusin mitä hän näki. "Coby, älä hyökkää!" kuiskasin hänen korvaansa varoittavasti. Kaze oli ilmestynyt näkyviin Nadian seurassa. Kaze oli tainnut kuulla Cobyn murinan ja hän tuijotti nyt häntä. "S-Sinähän...", Kaze aloitti. Ilmeisesti hän oli tunnistanut Cobyn. "NIIN! Sinä heitit minut alas sinne rotkoon!" Coby räyhäsi vihaisesti. Osa päistä kääntyi meitä kohti, ja ympäriltämme alkoi kuulumaan epäilevää supinaa. "Shh, Coby. Kaze, tulehan tänne", kuiskasin hiljaa, heilauttaen häntääni merkiksi kahdelle urokselle seurata. He astelivat perääni, yhä katselleen toisiaan epäilevästi, hämillään. "Noniin, tässä on sattunut väärinkäsitys", tokaisin heti kääntyessäni heihin päin. "Vai väärinkäsitys! Minä selvästi muistan hänet!" Coby räyhäsi yhä. "Se oli tosiaan väärinkäsitys, luulin sinua tunkeilijaksi...Olit sentään Tuliklaanin reviirillä, enkä ollut nähnyt sinua ennen", Kaze tokaisi tukien minua. Ruskeavalkoinen veljeni käänsi päänsä kohti Kazea ja katsoi häntä yhä epäillen. "Se on totta", varmistin katsoen suoraan Cobyn silmiin. Hän huokaisi ja kääntyi kohti Kazea: "Anteeksi." Kaze hymähti ja vastasi: "Eipä mitään." Nadia oli jäänyt odottelemaan kauemmaksi. Kaze nyökkäsi ja lähti kumppaninsa luo. "Nyt kun se on selvitetty, antakaa minun puhua loppuun", Ginny tuhahti. Käännyin kohti Ginnyä. Hän katseli meitä molempia vakavana. "Kuka emomme siis on?" Coby kysyi uteliaasti. Äskeinen suuttumus oli tiessään. "Oikea emomme on...", vaaleanharmaa naaras huokaisi. Hän katsoi suoraan ohitsemme. Vilkaisin siihen suuntaan. "...Maya", Ginny paljasti lopulta. Tuijotin vain parantajia, jotka makoilivat puron äärellä. Tuijotin Mayaa, meidän emoamme.

Axelin näkökulma

Katselin vain emojen pesää ohittaessani sen kauempaa. Toivon näkeväni vilauksen Verasta. Hän ei ollut puhunut minulle sitten oppilasnimityksen. Sydäntäni särki. Olisi pitänyt kertoa totuus aikaisemmin. Oikeastaan, en tiennyt, mitä se edes hyödyttäisi. Huokaisin turhautuneena. Sarah oli käskenyt minut poistamaan punkkeja vanhuksilta. Homma oli jo tarpeeksi tuttu pentuajoilta, joten siinä ei mennyt kauaa. Kun sain punkin poistettua, Sarah käski minun käydä syömässä ja mennä nukkumaan. Menisimme varmaan harjoittelemaan tai saalistamaan huomenna. Ajatus kohotti mieltäni.  Vilkaisin taas emojen pesälle ja tunsin rinnassani oudon, epämukavan muljahduksen. Vera oli astunut ulos emojen pesästä. Hän istahti pesän suulle ja kiersi katsettaan leirissä. Käänsin selkäni hänelle. En haluaisi katsoa häntä nyt, ei hän minulle anteeksi antaisi millään. Tunsin polttavan katseen selässäni. Luimistin korviani huomaamattani. "Yh, tämä on aivan kauheaa", tuhahdin hiljaa. Kuulin askelia takaani. Käänsin nopeasti pääni. Toivoin, että Vera olisi tullut juttelemaan. Sain todeta surukseni, ettei niin ollut. Carwyn ja Crista olivat menossa kohti pensastunnelia. Katsoin taivaalle. Miksi he lähtivät ulos nyt, kun myrsky oli tulossa? Ei siinä ollut mitään järkeä. Tummista pilvistä päätellen tulisi rankkasadetta ja ukkosta. Hytisin hieman. Olin vain kerran pentuna ollut ukkosmyrskyssä. Halo oli pelännyt kuollakseen salamoita, jotka liekehtivät taivaalla. Yhtäkkiä katseeni osui Veraan, joka hiipi pitkin pensasmuurin seinämää. "Yrittikö hän lähteä leiristä?" totesin kauhuissani. Vera ei todellakaan tiennyt, miltä reviiri näytti. Itse olin käynyt sen läpi vain kerran, enkä silti vielä muistanut tarkalleen koko reviiriä. Vera voisi eksyä. Nyt kun minä olin oppilas, minulla oli lupa astella reviirillä miten halusin, mutta Verapa ei ollut oppilas. Lähdin hiirenhiljaa seuraamaan häntä. Tästä koituisi ongelmia tuolle valkoiselle naaraalle, jos hän jäisi kiinni. Minua häiritsi eräs asia: Vera oli oppilasaikoinamme puhunut kokoontumiseen kuokkimisesta. Hän oli varmaan matkalla klaanikokoontumiseen! Vera poistui pensastunnelista ja hiivin hänen peräänsä. Hän katsoi ympärilleen hämillisesti. Ulkona alkoi jo olla pimeää, pilvet peittivät kaiken valon. Pelkäsin, että hän katoaisi pois näkyvistä. Hän suuntasi suoraan kohti Vesiklaanin rajaa. "Mitä hän oikein ajattelee?" tuhahdin mielessäni, jolkotellessani hänen peräänsä. Pidin pientä väliä ja tarkkailin koko ajan tuulen suuntaa. Se vasta kiusallista olisikin, jos tulisin nähdyksi. Seurasin häntä jonkin aikaa, kunnes aloin haistamaan eri klaanien hajut: Vesi-, Veri- ja Tuuliklaanin hajut. Olimme varmaan reviirimme siinä osassa, jossa jokaisen klaanin reviirit yhdistyvät. Näin valkean turkin haistelevan maata rajalla. "Älä ylitä, älä ylitä", toistelin mielessäni toiveikkaasti. Vera ei olisi niin tyhmä...Vai olisko? Vera ylitti rajan ja lähti juoksemaan eteenpäin. Hyppäsin nopeasti ulos puskasta ja lähdin hänen peräänsä. Tajusin pian, että maa alkoi kallistua alaspäin. Vera kulki polkua pitkin. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja hyppäsi lähimpään puskaan. Miksi hän pysähtyi. Yritin kurkotella, jotta näkisin. En vain nähnyt. Vilkaisin viereistä puuta. "Osaisimpa kiivetä", ajattelin mielessäni turhautuneena. Hiivin matalana polun vasenta reunaa, Veran näkymättömissä. Hiivin hiljaa puskaan ja sieltä katsoin eteenpäin. Siellä oli aukio...Ja kaikki klaanit! Joki virtasi saaren ympärillä, jonne johti kolme reittiä tukkeja pitkin. Aukiolla oli runsaasti koiria, kissoja ja susia! Se oli ihmeellistä. "Mitä SINÄ täällä teet?" kuulin Veran äänen läheltä. Vera seisoi vieressäni tuima ilme kasvoillaan. "Voisin kysyä samaa sinulta", totesin vakavana. Vera ei ollut moksiskaan. "Täällä on kaunista", hän huokaisi. Vaikka ilma oli mitä huonoin, hän oli oikeassa. Hetkeksi pilvet hälvenivät ja kuu tuli esiin, valaisten koko aukion. Aukiolla kohosi neljä puuta. Suurennäköinen kallio oli niiden edessä, jossa neljä oletettavaa klaanien johtajaa istuivat. "Meidän ei silti pitäisi olla täällä", järkeilin hermostuksissani. Mitä jos jäisimme kiinni? "Sinun ei pitäisi, minulla on lupa kulkea minne ikinä haluan. Et ole veljeni tai vanhempani", Vera vastasi tuohtuneena. Yhtäkkiä tunsin jotain kylmää nenälläni. Sitten alkoi tippumaan sadepisaroita koko keholle. "Meidän pitää palata, tai vilustumme", tokaisin Veralle. Hän hymähti ja lähti juoksemaan takaisinpäin. "Odota!" huudahdin lähtien hänen peräänsä. "Olen pahoillani, Vera!" huusin vielä sateen pauhatessa. Yhtäkkiä kuulin Veran kiljuntaa. "Vera!" huudahdin kauhuissani. Juoksin ääntä kohti, ja löysin hänet. Vera katsoi minuun kauhistuneena. Hänen silmänsä olivat täynnä kauhua. "K-K-Katso!!!!" hän huudahti hädissään. Katsoin hänen ohitseen. Se oli Kai, se keltaturkkinen koira. Sitten tajusin, että hänestä vuoti verta. Selästä, kaulasta ja jaloista. "Meidän on äkkiä vietävä hänet takaisin leiriin!" huudahdin ja juoksin äkkiä tajuttoman uroksen luokse. "Mitä oli tapahtunut?" ajattelin yhä hätääntyneenä, kantaessani Veran kanssa Kaita leiriin. Sade vain pauhasi ja pauhasi, korvissa solisi. Halusin vain päästä nopeasti leiriin.

Akiran näkökulma

Yhtäkkinen sade oli häirinnyt kokoontumista. Klaanien johtajat olivat päättäneet, että olisi liian vaarallista jatkaa kokoontumista. Mietin yhä sitä, mitä Ginny sanoi. Mayako meidän emomme? Ei hän voinut olla...Se tuntui vain niin mahdottomalta. Nyt kun sitä ajatteli, Maya näytti aika paljon Cobylta. Juoksin vain nopeasti muiden edellä, johtaen meitä leiriin. Kayla juoksi vierelläni mitään sanomatta. Oli huono asia, ettei kokoontumista voitu pitää. Kuulin jyrinää ympäriltämme. Teki mieli paeta, juoksin aina vain nopeammin. Vesi tippui turkistani ja olin jo ihan litimärkä. Ei voisi huonommaksi ilta mennä. Ehätimme rajallemme ja pääsimme omalle reviirille. Jatkoin juoksemista huohottaen. Yhtäkkiä eteemme ilmestyi kolme hahmoa. Tunnistaessani heidät en ollut uskoa silmiäni! Axel, Kazen pentu ja Vera...Ja Kai! Huomasin, että Kai oli pahoin haavoittunut. "Mistä tässä on kyse?!" huudahdin sateen ja jyrinän ylitse. Vera ja Axel katsoivat koko joukkiota hätääntyneenä, korvat luimussa. Blake syöksähti heti Kain luokse ja otti hänet selkäänsä. Kaze asteli ohitseni avuksi Ace perässään. He lähtivät heti suoraan kohti leiriä. "Eikä sinun pitäisi olla ulkona! Olet vielä pentu!" Tora huudahti toruen Veraa. Valkoinen naaras oli kauhuissaan. En ymmärtänyt yhtään, mitä oli tapahtunut. Miksi Kai oli haavoittunut? Miksi Vera ja Axel olivat täällä? "Puhutaan tästä leirissä", Kayla tokaisi käskien hännällään muita seuraamaan. Jäin astelemaan Axelin ja Veran vierelle. He olivat molemmat litimärkiä, joten hekin olivat olleet ulkona jo jonkin aikaa. Nadia katsoi molempia toruvasti, koko ajan tarkkaillen. Molemmat pennuista pitivät häntiään alistuneesti jalkojensa välissä. He näyttivät rättiväsyneiltä. Huokaisin ja otin Veran niskasta kiinni. Vera ei pannut vastaan. Lähdin juoksemaan kohti leiriä Vera tiukasti otteessani. Pentu oli pienempi kuin Axel, joten hän vilustuisi nopeammin. Juoksin suoraan pensastunneliin ja sieltä parantajan pesään. Kai oli jo Hyden hoidossa. Alyssa riensi luokseni ja otti Veran mitään kysymättä huostaansa. Nyt vasta sain tarkkailtua Kaita paremmin. Hänen turkkinsa oli joltain osin verillä: Oliko joku hyökännyt hänen kimppuunsa? Tällä säällä olisi aika vaikeaa löytää mahdollinen tunkeilija, sillä vesi huuhtoi kaikki ominaishajut pois. Ace katsoi minua kysyvästi Tora vierellään. "Käykää katsomassa, onko alueella tunkeilijoita. Ottakaa pari muuta mukaan. Se tunkeilija on löydettävä!" Kayla huudahti vihaisena. Hän oli varmasti todella vihoissaan tunkeilijan röyhkeyden takia. Jokin kuitenkin soi päässäni ja varoitti: "Miten tunkeilija tiesi, että nyt oli klaanikokoontuminen? Vai oliko se vain sattumaa?"