The Legend of Akira

Yllätys

Sade oli lakannut. Vilkaisin kahteen kissaan. He tuijottivat toisiinsa hetken aikaa. Nick nyökkäsi nousten seisomaan huterasti. Hän asteli tassulta toiselle hieman heiluen vaivalloisesti. Katsoin nyt lähempää hänen haavaansa, se ei ollut kissan kynsistä. Kynnenjäljet olivat sen verran suuret, että ne olivat joko suden tai koiran. Jos jäljet olisivat olleet suden, seuraisi kysymys: mitä susi tekisi ihmisten asuttamassa kylässä? Olga nousi myös jaloilleen. Hänen haavansa olivat nyt puhtaammat nuolemisen ansiosta, mutta ne näyttivät ilkeän kivuliailta. Mielessäni käväisi, ettei heitä pitäisi rasittaa. "Voisimme hakea Hyden tai Alyssan tänne...", Ian totesi minulle kuiskaten. Pudistin päätäni. "Emme voi, Tuliklaanin parantaja saa hoitaa nämä kaksi ennen heidän lähtöään leirissä", vastasin kuiskaten niin, etteivät muut kuulleet. Ian nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Siinä tapauksessa, saanko auttaa heitä kävelemisessä...Jos he eivät jaksa?" Ian kysyi ystävällisesti. Nyökkäsin. Siitä oliis suuri apu. Katie katsoi meitä tuijottaen. Astelin ovelle Ian perässä. Olga ja Nick kävelivät hiljaisuudessa luokseni. "Kiitos, Katie", kiitin oranssia kettunaarasta. "Oleppa hyvä, toivottavasti tavataan taas", hän totesi hymyillen. Nyökkäsin ja astuin ulos. Maa oli kostea ja ilma täynnä outoja tuoksuja. "Kiirehditään", totesin ja lähdin hölkkäämään kohti klaanien reviirejä muut perässäni. En halunnut pakottaa haavoittuneita kissoja juoksemaan. Ylitimme pellon nopeasti. Ian tarkkaili Olgaa ja Nickiä heidän takanaan kävellen. Valkomustaruskea naaras ja ruskeavalkoinen kolli astelivat päättäväisesti eteenpäin pysähtymättä. Pääsimme jonkin ajan kuluttua pois pellolta, ohi Veriklaanin reviirin suoraan Tuliklaanin reviirille. "T-Tämäkö on Tuliklaanin reviiriä?" Olga kysyi varovaisesti. Nyökkäsin. Hän ei varmaankaan muistanut enää melkein mitään klaanien reviireistä. "Käymme nyt Kaylan luona juttelemassa, mitä teemme teidän kanssanne...", kerroin astellen kohti leiriä. "Kayla? Missä Lumi on?" Nick kysyi epäuskoisesti. Käänsi katseeni kahteen kissaan. "Mistä tiedätte Lumin?" kysyin suoraan hämmentyneenä. Ian katsoi heitä myös ihmeissään. "Hän oli yksi niistä neljästä klaanin johtajista, jotka olivat vallassa, kun meidät kissat karkoitettiin klaaneista", Olga kertoi nuolaisten tassuaan nolona. "Vai...Niin?" vastasin mietteliäästi ja jatkoin, "keitä muita vielä oli?" Nick näytti mietteliäältä ja sitten vastasi: "Dean Veriklaanista...Vesiklaanista Amy ja Tuuliklaanista Eren. Ovatko he vieläkin elossa...Kukaan heistä?" Pudistin päätäni ja vastasin: "Kaikki ovat menneet, viimeiset kuolivat pari kuuta sitten. Heistä teidän ei tarvitse enää huolehtia, kissat on palautettu takaisin klaaneihinsa." Olga ja Nick huokaisivat helpotuksesta. Jatkoin matkaa muut perässäni ja sitten kysäisin: "Kuka teidän kimppuunne hyökkäsi?" Olga katsahti Nickiin hermostuneesti ja vastasi: "Koiria...Ei, susia. Suuri lauma. Hyökkäsivät kaikkien kissojen ja koirien kimppuun koko kylässä. Tappoivat useita..." Olga hiljeni loppua kohden. Nick lohdutti siskoaan hieroen häntäänsä hänen lapaansa. "No, nyt olette turvassa", vastasin ehättäessämme pensastunnelin suulle. Ian meni ensimmäisenä, minä ja kaksi sisarusta perässäni. Kayla odotti jo johtajan pesän suulla. "Akira, mitä tämä tarkoittaa?" hän kysyi ystävällisesti. Hänen äänessään ei kuulunut hämmennystä tai vihaisuutta. "Nämä kaksi ovat Arian pentuja. Tiedäthän, sen Vesiklaanin naaraan pentuja. He tulivat tänne liittyäkseen Vesiklaaniin. He ovat kuitenkin haavoittuneita, joten ajattelin että...", kerroin Tuliklaanin johtajalle. Hän kekseytti minut: "Hyvin tehty, Akira. Ian, vie nämä kaksi Hyden ja Alyssan luokse." Ian nyökkäsi ja pyysi Olgaa ja Nickiä seuraamaan. He seurasivat Iania nopeasti parantajan pesälle. Kayla katsoi heidän peräänsä hymyillen. Hänen silmistään kajasti tyytyväisyys. "Akira, tiedän että sinusta tulee hyvä johtaja. Daniel oli siinä oikeassa." Katsoin häneen hämmentyneenä ja hieman nolostuneena. "Tuota...Kiitos, Kayla. Arvostan tuota. En kuitenkaan usko, että minusta olisi yhtä hyväksi johtajaksi kuin Danielista tai sinusta", vastasin nuolaisten tassuani. Kayla hymähti ja vilkaisi minuun ja sitten takaisin parantajan pesälle. "Sinusta on vaikka mihin", hän totesi.

Olga ja Nick odottivat pensastunnelin suulla minua. Veisin heidät Vesiklaaniin yksikseni, jotten vaikuttaisi liian epäilyttävältä. Zero oli halajannut mukaan, mutta Kayla kielsi häntä. "Yritä ymmärtää", hän oli todennut oranssille soturille. Zero oli ollut hieman pettynyt, mutta hän lähti saalistamaan hetken kuluttua Ianin kanssa. "Mennään", totesin kahdelle kissalle. Heidän haavansa olivat melkeinpä parantuneet. Lähdin jolkottelemaan polkua pitkin kohti Vesiklaanin reviiriä. Olga ja Nick astelivat perässäni tasaiseen tahtiin. He eivät enää riidelleet, onneksi. "Ovat vain onnellisia, kun saavat olla yhdessä", ajattelin hymähtäen. Johdatin heidät joen äärelle. Uiminen ei minua haittaisi, mutta joen ylittäminen ilman Vesiklaanin lupaa olisi rikos. Astelin joen ylityspaikalle. Joen ylitse oli kaatunut puita, jotka olivat jääneet kivien väliin pitäen ne paikallaan. Jäin istumaan siihen kaksi kissaa seuranani, odottamaan rajan tarkistajaa. "Toivottavasti joku tulisi...", ajattelin hermostuneena. Jos rajan tarkistaja ei tulisi, olisi mahdotonta ylittää rajaa suututtamatta Vesiklaania. Pian kuitenkin haistoin, että joen vastapuolella asteli valkoturkkinen tuttu kissa. Hän haisteli rajoja tarkasti merkkaillen. "Aria!" huudahdin iloisesti. Valkoinen soturi nosti päänsä. Huomatessaan pentunsa hänen ilmeensä muuttui hämmentyneestä iloiseksi. Hänen vihreät silmänsä loistivat iloa. Hän juoksi tukkien luokse ja siitä yli pentujensa luokse. Olga ja Nick astelivat emonsa luokse, joka nuolaisi pentujaan onnellisena. "Mitä te teette täällä?" Aria kysyi ihmetellen. "Olemme tulleet liittymään Vesiklaaniin", Nick totesi hymähtäen. Olga vilkaisi veljeensä ja nyökkäsi myöntävästi. "Missä...Missä siskonne, Athena?" Aria kysyi hämillään. "Oliko noilla kahdella yksi siskokin vielä?" ajattelin ihmetellen. He eivät kertoneet siitä mitään. Olga ja Nick katsoivat toisiaan ilmeellä, jota en osannut tulkita. "Aria, hän...Hän on kuollut", Nick kertoi katsoen poispäin emostaan. Arian silmät suurenivat kauhusta ja surusta. Hän raapaisi tukkia allaan ja painoi päänsä alas. "Milloin ja miten?" hän kysyi jäykästi. "Susia, tappoivat hänet silmiemme edessä. Meidän piti paeta, ettei meitäkin tapettaisi", Olga kertoi surumielisesti. "Emme voineet mitään, ne olivat liian vahvoja", Nick jatkoi katuvasti. "Selvä. Seuratkaa. Kiitos Akira, että toit heidät luokseni", Aria vastasi hiljaa kääntyen Vesiklaanin reviirille. Hän ei katsonut pentuihinsa tai minuun. "Ole hyvä, Aria...Ja otan osaa", vastasin hänelle surumielisesti. "Kiitoksia, Akira. Olet niin kiltti", valkoturkkinen naaras vastasi astellen kohti Vesiklaanin leiriä. "Olga!" huudahdin heidän peräänsä. Naaras kääntyi minua kohti ja katsoi minua kysyvästi. "Vie terveiseni Ginnylle ja Flashille", sanoin naaraalle. Hän nyökkäsi ja juoksi veljensä ja emonsa kiinni. He olivat nyt kotonaan, turvassa. Hymähdin ja käännyin kohti leiriä. Astelin hiljaa leiriä kohti, auringon paistaessa selkääni. "Kesä on tuloillaan", ajattelin hymähtäen.