The Legend of Akira

Uudet oppilaamme

Podin huonoa omatuntoa. Minun pitäsi käydä katsomassa Zeroa, mutten vain pystynyt. Mitä hän viimeksi pyysi, se oli jo liikaa. En tiennyt hänen voinnistaan mitään, enkä oikeastaan viitsinyt kysyäkkään keltäkään. Mitä ne nyt ajattelisivat, enkö vieraillut ystäväni luona? Vaikka tapahtuneesta oli jo neljä päivää, minua pelotti. Jos hän alkaisi taas pyytelemään samoja asioita...Mitä minä tekisin? Enää kolme auringon laskua kokoontumiseen. Saattaisin nähdä Ginnyn ja Cobyn. Mitähän heille kuului? Mieleeni palasi kohtaaminen Tuuliklaanin rajalla. Max ja Adam, olivatkohan he laverretteet minusta Roselialle? Toivottavasti ei, saisin siitä syytökset. Katsoin vain minun ja Laylan pentuja. He olivat nyt melkein kuukauden ikäisiä. Heidän silmänsä olivat auenneet. Olin huomannut, että Lucaksen silmät olivat...harmaat. Hän näytti siltä, että hän tuijottaisi tyhjyyteen koko ajan. Robinin silmät olivat kauniin lilat. Hän tälläkin hetkellä vain töni veljeään, joka ei suostunut nousemaan. Lucas näytti tykkäävä nukkumisesta. "Hei, Lucas! Miksi ei lähdetä ulos tutkimusretkelle?" Robin kysyi hymähtäen. Lucas pysyi vain hiljaa. Robin näytti jotenkin hämmentyneeltä. "No, jos et tule, menen sitten Dawnin ja Veran kanssa!" valkoinen naaras tuhahti ja lähti astelemaan kohti emojen pesän suuta. "Hetkonen, minne sinä luulet meneväsi?" Layla kysyi huvittuneena. "Ulos. Vera näyttää minulle leiriä", Robin totesi ja katsoi minua kysyvästi. "Kyllä hän osaa varmaan pitää huolta itsestään. Onhan hänellä klaani turvanaan", totesin hymyillen. Layla nyökkäsi ja Robin lähti ulos. Ollappa ilman huolia. Kuulin mutinaa, joka tuli Lucaksesta. "Lucas, mikä on?" Layla kysyi painaen kuononsa hellästi Lucaksen selän päälle. Ruskeavalkoinen uros tuhahti vain ja sitten totesi: "Ei ulkona ole mitään nähtävää." Katsoin häntä kysyvästi. Mitä hän tarkoitti. "Emo, isä...Minä en näe", Lucas myönsi murtuneena. Katsoin Laylaa surullisena. Oliko Lucas sokea? "On muuta tärkeämpää, kuin näkeminen", Layla lohdutteli pentuamme lempeällä äänellä. Lucas pysyi hiljaa. "Haistaminen, kuuloaisti...Niillä selviää", myönsin hymähtäen mahdollisimman itsevarmasti. En halunnut murtaa Lucasta. Minua vain epäilytti ja pelotti hänen puolestaan. "Vähän niin kuin Zeron puolesta", huokaisin hiljaa. "Oletteko varmoja?" Lucas kysyi painaen päänsä alas. "Täysin varmoja. Mene ihmeessä ulos leikkimään muiden kanssa", Layla varmisti hymyillen. "S-Selvä. Tuletteko te mukaan?" Lucas kysyi nousten ylös Laylan vatsan läheisyydestä. "No, voin minä tulla", Layla totesi lempeästi ja lähti viemään pentua ulos häntänsä varassa. Katsoin heidän peräänsä hieman haikeana. Toivoin, että Lucas selviäisi ilman näköään. Päätin, että nyt oli pakko tehdä jotain. En halunnut ajan vain kuluvan. Lähdin ulos emojen pesältä ja astelin parantajan pesän edustalle. Emmin hetken aikaa, sillä en tiennyt, mitä sanoisin. Huokaisin ja pakotin itseni astumaan sisään. Pian olinkin jo luolan sisällä. Sieraimiini leijui jokin outo haju. Vilkaisin Zeroon, joka näytti nukkuvan yhä makuupaikallaan. Hänen haavansa...Katsoin kauhuissani sitä. Se oli nyt paljon pahemman näköinen. Hyde asteli paikalle hitaasti. Hänen huomattua minut hän nosti katseensa ja vain tuijotti kirkkaansinisillä silmillään minuun. "Olen pahoillani", hän pahoitteli surullisena. Vilkaisin takaisin Zeroon. "Miten hän voi?" kysyin suoralta istumalta. "Ei kovin hyvin. Hän ei ole käynyt ulkona kohta yli viikkoon. Hän on aika kovissa kivuissa, olen vain pystynyt antamaan hänelle yrttejä, jotka vievät hetkellisesti kivun pois. M-Minä...Akira...Zero ei elä enää kauan", Hyde kertoi rehellisesti. Hänen äänensä vapisi. Tuijotin vain Zeron kehoa. Miten pieneltä ja voimattomalta hän näytti. Hetki muistutti minua Lydian kuolemasta. "Kuinka kauan elinaikaa?" kysyin hiljaa kääntäen katseeni pois oranssivalkoisesta soturista. "Neljä-viisi päivää. En ole varma itsekkään", hän vastasi. Zero...Hän ei varmasti pääsisi kokoontumiseen. Tunsin jo nyt surua. Tiesin, että Zero lähtisi pois pian. Sen jälkeen, saattaisin joskus nähdä hänet unissa, muttei se ollut sama asia! "Tietääkö Inari ja Rachel?" kysyin. Hyde pudisti päätään. "Olen pahoillani. Epäonnistuin parantajana", Hyde tuhahti ja asteli takaisin pimeään kolkkaan. "Teit parhaasi", huokaisin kääntäessäni katseen takaisin kissaan. Hänen kehonsa värisi. Teki varmasti kipeää. Jäin siihen vain istumaan, Zeron viereen. Halusin viettää kaiken mahdollisen ajan hänen kanssaan, olimmehan me kauan tunteneet toisemme. Minun teki mieli vain painaa pääni hänen turkkiinsa ja itkeä tämä painajainen pois. Ensin Lucas syntyy sokeana ja sitten Zero ei parannukkaan. Kuka kertoo Inarille ja Rachelille? Kuka kertoo koko klaanille? Tunsin oloni niin huonoksi. "Tähtiklaani, miksi annat tämän tapahtua?" kuiskasin hiljaa.