The Legend of Akira

Valinta

Kääntelin katsettani leirissä. Carwyn oli kävelemässä Cristan ja Nilan luokse. Mikäköhän häntä vaivasi aiemmin? En tullut kysyneeksi uudestaan, kun hän oli niin innoissaan opetuksestani. Näin Halon, Kairan ja Axelin juuri astumassa emojen pesään Vera edellään. "Taisi alkaa väsyttämään", totesin mielessäni ja käänsin katsettani toiseen suuntaan. Layla oli juuri astelemassa painavan vatsansa kanssa kohti emojen pesää. En voinut uskoa, että puolen kuukauden kuluttua olisin isä. En ollut pysyä turkissani, olin innoissani jo. Vaikka oikeastaan, minua vähän pelottikin. En tiedä, miten olla isä. Kazekin näytti osaavan sen niin hyvin, miten minä onnistuisin siinä? Yrittäisin kuitenkin parhaani ollakseni pennuilleni paras isä koko maailmassa. Nousin istuaalta ja astelin kumppanini luokse. Ehätin hänen luokseen, ennen kuin hän ehti astua sisään luolaan. Hän käänsi päänsä ja katsoi minuun lämpimästi lilasinisillä silmillään. "Hei, Akira. Miten voit?" hän kysyi hymyillen. "Hyvin, entäs sinä?" vastasin silittäen hänen selkäänsä hännälläni lempeästi. "Vähän tekee raskasta kävellä, mutta kyllä se siitä", hän totesi painaen päänsä turkkiini. Halailin siinä häntä hetken aikaa, ennen kuin annoin hänen mennä emojen pesään nukkumaan. "Nähdään myöhemmin", totesin hänen peräänsä. Layla heilautti vaaleanruskeaa häntäänsä osoittaakseensa, että hän kuuli. Käännyin ympäri ja huomasin Kaylan juttelemassa Astrolle tulistuneen näköisenä. Mistä oli kyse? Oli rumaa salakuunnella, mutta uteliaisuus vei voiton. Kiersin leirin toista viertä, päästyessäni kuuloetäisyydelle, istahdin maahan kuuntelemaan. "Et voi käyttäytyä kuin mikäkin pentu. Ei hän mitään pahaa ole sinulle tehnyt!" Kayla huudahdi ärsyyntyneen kuuloisena. "Se pentu on todiste siitä, että sydämeni on rikottu. En halua muistutusta Katesta tai Haxesta elämääni", Astro murahti takaisin. Hän tuijotti siskoaan tulistuneena. Kayla tuijotti takaisin avuttomana. "Älä tee mitään tyhmää...Tai saat katua", tummanruskea naaras totesi tuijottaen yhä veljeään tummanvihreillä silmillään. Astro tuhahti ärsyyntyneenä ja nousi paikaltaan. Hän lähti astelemaan kohti pensastunnelia. Astuin pois piilostani ja Kayla huomasi minut. "Onko jokin vialla?" kysyin hämilläni. Kayla huokaisi ja katsahti veljensä perään. "Hän vain ei kestä Katen menetystä", hän totesi kierrellen. Nyökkäsin. En haluaisi udella enempää. "Jääkö muuten Astro klaaniin? No, hän on ollut täällä vähän yli puoli kuukautta, mutta silti...Häntä ei ole julistettu Tulikaanin jäseneksi, eikö vain?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Emme olleet puhunut asiasta ollenkaan Kaylan kanssa. "Älä muistuta. Tuntuu, ettei hän edes halua liittyä klaaniin", hän totesi surullisena. Istahdin hänen viereensä ja katsoin hänen silmiinsä ymmärtäväisesti. "Olet siis puhunut hänen kanssaan asiasta?" kysyin varmistaen. Kayla nyökkäsi hiljaa. "Mikä häntä estää?" kysyin varovaisesti. En halunnut kysellä liikaa. "Hän...Hän...Ei tunne klaania omakseen. Tai niin hän sanoi. Täältä puuttuu nyt hänen isänsä, emonsa, veljensä ja nyt...entinen kumppaninsa", Kayla kertoi hiljaa surulliseen sävyyn. Tunsin Kaylasta huokuvan pelon. Hän taisi pelätä menettävänsä oman viimeisen veljensäkkin. "Hän muuttaa vielä mielensä, usko pois", lohdutin häntä silittäen hännälläni hänen selkäänsä. Kayla nyökkäsi vain kaikessa hiljaisuudessa, yhä tuijottaen tyhjälle pensastunnelille.

Nukuskelin sikeästi, kunnes kuulin puheen ääniä ympäriltäni. Nousin pystyyn makuulta. Hetken tiedottomuus paikasta sai pääni hieman sekaisin. Katselin ympärilleni kaikessa hiljaisuudessa. Olin taas siellä aukiolla, jonka näin viime unessani. Kuuntelin tarkasti ympäristöä kutsumattomien vieraiden varalta. Ne viimeksi näkemäni henkilöt olivat oikeita, ainakin Jake oli. Hänhän oli Tuuliklaanin parantaja, tapasin hänet minun ja Axelin karkumatkalla. Se oli kyllä aika noloa. Jake odotteli minun ja Axelin kanssa Zeroa, joka tuli noutamaan minut ja veljeni kotiin. Hetken kuluttua säikähdin, kun kuulin tutun äänen: "Sinulle minä halusinkin puhua." Käännyin ympäri hätkähtäen. Se oli Hyde. "Mitä haluat minusta?" kysyin tuijottaen mustavalkoista parantajaa ihmeissäni. "Rauhoitu, Halo. Ehkä tiedät itsekkin, mitä me haluamme", mustavalkoinen Tuliklaanin parantaja totesi hymähtäen. Pudistin päätäni hämilläni. Mitä hän tarkoitti? "Olet oivallinen yksilö parantajaksi. Etkö sitä itse huomannut?" Hyde kysyi hymyillen. Ajattelin aiempia tekojani, olin onnistunut katsomaan koko klaanin perään sillä aikaa, kun Alyssa ja Hyde olivat poissa. Sitten ymmärsinkin, miksi Hyde oli lähestynyt minua unen muodossa. "Oletko sinä sairas?" kysyin huolestuneena. Hyde pudisti hitaasti päätään ja vastasi: "Ei, mutta voin sairastuttaa silti muita." Seurasi hetken hiljaisuus. Mietin, millaista olisi olla parantaja. Olin aina halunnut olla soturi, joten tämä...Oli vaikea päättää. Tuntui kuitenkin, että minulla oli luontaisia lahjoja parantajaksi. Minuun iski epävarmuus, en ollut varma, mitä vastata. "Voiko parantaja olla myös soturi?" kysyin hiljaa. Hyde pudisti päätään. Se oli sitten joko soturiksi tai...Parantajaksi. Lopulta rikoin hiljaisuuden vastaten hänen pyyntöönsä.

Tuijotin vain Veraa. Teinkö sen ihastuksesta vaiko vain huolesta, en oikeastaan ihan itsekkään tiedä. Kiedoin hopeisen häntäni hänen ympärilleen lämmittävästi. Onneksi Kaira ja Halo nukkuivat, jotta he eivät voisi näpäyttää minua siitä, että pidin Verasta vähän enemmänkin kuin ystävänä. Kuitenkin irrottautuin hänestä, minua vähän hävetti käytökseni. Tuskin edes Vera tunsi minua kohtaan samoin. Nousin istumaan ja katsoin kohtaan, missä näin Katen viimeksi. Oli surullista, ettei Vera tiennyt, ettei Nadia ollut hänen oikea emonsa. Olisi kuitenkin suojattava häntä kaikin keinoin, jos hän saisi tietää totuuden, että hänellä ei ollut emoa tai isää...Se olisi kaiken loppu, ainakin Veralle. Hän oli niin onnellinen nyt. Kävelin pois emoni, sisarusteni ja Veran luota. Astuessani ulos luolasta, kaunis tähtitaivas aukeni ylleni. Huokaisin hiljaa. En enää saisi unta. Saisin vain liikkua korkeintaan leirissä, mutta en todellakaan lähteä ulos kävelylle. Näin johtajan pesän edessä vahdissa olevan Blaken, sekä Ivyn, joka istuskeli pensastunnelin edessä tarkkaavaisen näköisenä. Heilautin korvaani ärsyyntyneenä. Olisinpa jo oppilas tai soturi, niin saisin liikkua leirin ulkopuolella. Nyt minulla ei ollut minkäänlaista lupaa edes käväistä siellä, koska siellä on kuulemma liian vaarallista. Ymmärsin heidän pelkonsa, muttei me enää mitään pentuja oltu. Katsahdin taivaalle toivoa täynnä. "Minusta tulee paras soturi kaikissa klaaneissa! Odottakaapa vain!" tuhahdin mielessäni itsevarmasti. He näkevät pian, että tämä pentu ei olekkaan mikään nyhverö säännönrikkoja.