No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

48. Kivenluja tahto

Tw

Olli

Olimme viimein perillä. Vittu viimein. Kävelin viimeisenä jonossa lumista koivukujaa pitkin. Pidimme taskulamput vielä kiinni, täällä oli pilkkopimeää. Kello olikin lähempänä yhtätoista.

Pari poliisia meni ensimmäisenä, sitten Kaspian ja Niko minun edessä. Kaspian oli käskenyt minua ja toista brunea pysymään vaiti, jotta he saisivat pidätettyä kutsumattomat vieraat.

Jokuhan tänne oli murtautunut, sen naisen eksällä ei varmastikaan ollut tänne mitään asiaa. "Oottakaa ulkona, mä tuun sanomaa ku voitte tulla", Kaspian kuiskasi. Nyökkäsin ja jäimme Nikon kanssa ulos.

Seurasin katseellani, kun he menivät pistoolit kädessään sisälle, ovi oli jostain helvetin syystä auki. Puristin Nikon kättä tiukasti, kaikki ahdistus, pelko, paniikki ja kylmyys alkoivat olla minulle jo ihan liikaa.

"Niko mä en pysty tähän", kuiskasin itkien. "Olli me pystytää. Kaspian auttaa meitä, me ei olla yksin", Niko kuiskasi vetäen minut haliinsa. Käteni tärisivät, kun odotimme hiljaa portaiden vieressä.

Talosta oli lähtenyt jo punaista maalia, tämä oli ilmeisesti rakennettu kauan sitten. Tänne oli kymmenien kilometrien matka edes pieneen yleissivistykseen. Ei tänne kukaan löytänyt tuosta noin vaan.

"Reitti selvä", Kaspian ilmoitti yhtäkkiä. Säpsähdin hänen sanoista, mistä hän tuohon ilmestyi? Huokaisin syvään ja lähdin miehen perään sisälle. Kuulin tutun naisen huutamista, sydämeni yritti räjäyttää itsensä.

"Aleksi!?" huusin alkaen käymään eri huoneita läpi. Niko lähti eri suuntaan huutaen Joelin nimeä, hänestä muuten lähti ääntä. Koko talossa oli hetken aikaa hiljaista, meidän molempien huuto kaikui huoneissa.

Mutta kukaan ei vastannut. Lähdin juoksemaan portaita yläkertaan. Siellä oli vain kaksi huonetta, mutta kummassakaan ei ollut ketään. Pölyn määrästä päätellen siellä ei ollut käynyt ketään hetkeen.

Palasin takaisin alakertaan huomaten toisen oven. Se vei kellariin, hyi saatana. Sytytin taskulampun ja kuljin varovasti portaita alas. Sieltäkään ei kuitenkaan löytynyt poikaystävääni. Missä hän oli?

"Me lähetään tästä asemalle", kuulin jonkun poliiseista ilmoittavan. Menin hetkeksi olohuoneeseen, Jessicahan se siinä. "Missä Aleksi ja Joel on?" huusin kyynelien peittäessä näkökenttäni.

En saanut minkäänlaista vastausta, vain vihaisen katseen. Huokaisin turhautuneena ja menin etsimään seuraavasta vastaantulevasta huoneesta. "Aleksi!?" huusin jälleen. Ei vastausta, vieläkään.

Tutkin koko makuuhuoneen kaappeja myöten epätoivon iskiessä. Koko kehoni tärisi, en saanut kunnolla happea ja kyyneliä vain puski silmistäni. Silti sisälläni oli kivenluja tahto löytää Aleksi, hän oli varmasti jossain täällä.

Palasin takaisin keittiöön katsellen ympärilleni. Löysin toisen ulko-oven tutkien sen eteisen. Pelkkiä vanhoja tavaroita. "Aleksi!?" huusin itkien. Pidätin hetken aikaa hengitystäni, mutta kuulin vain Nikon huutavan Joelin nimeä.

Aloin tutkimaan keittiötä, en löytänyt mitään johtolankoja. Missä helvetissä Aleksi oli, jos hän ei ollut täällä? Ulkona oli kyllä pari rakennusta, ehkä sauna tai ulkovessa, en minä tiennyt, ei pimeässä nähnyt kuin ääriviivat.

Katsoin ikkunasta ulos, siitä heijastui vain minun peilikuva. Silmäni suureni huomattavasti kiinnittäessäni omituiseen asiaan huomiota. Käänsin katseeni pieneen lautaan, mitä helvettiä se tuossa teki?

Se oli pakastimen kannen välissä pitäen sen auki. Samassa huomasin koko arkkupakastimen olevan toistepäin, eihän sieltä saanut mitään täältäpäin. Vai oliko se sen tarkoitus..?

Jäädyin hetkeksi totaallisesti. Vaikka kuinka yritin huutaa lihaksilleni, että niiden piti liikkua, niin mitään ei tapahtunut. Mutta aikaa ei ollut sekuntiakaan hukattavaksi. Aukaisin pakastimen kannen, se aukesi vain minuapäin.

"Eih..", henkäisin epäillen saavani jo itse sydänkohtauksen. Kehoni tärisi kaikesta paniikista ja pelosta. En osannut tehdä mitään. Yritin huutaa apua, mutta keuhkoistani ei lähtenyt pihaustakaan ääntä.

Yritin kaikilla voimillani vetää pakastimen pois jääkaapin ja kaapin välistä. Otin töpselin seinästä irti tuijottaen näkyä täysin sanattomana. En saanut pakastinta kovinkaan paljon liikutettua yksin, näin paniikissa.

En ollut täysin varma, oliko Aleksi enää edes elossa. Hänen ihonsa oli hyvin sinertävä, koko mies tärisi kylmästä. "Rakas hei.." kuiskasin yrittäen uudestaan saada pakastinta liikkumaan, jotta saisin hänet lämpimään.

Luovutin ja yritin nostaa hänet pois kylmästä. Käteni olivat voimattomat, mutta itsepäisyyteni ei antanut periksi. Vasta sitten, kun olin saanut Aleksin turvaan. Missä helvetissä ne Niko ja Kaspian olivat?

***

Oh.. 🥶